BRITTI INDIE

Hang Upin skeittivideo reviews -osion uudistamisen hengessä otetaan suurennuslasin alle joukko brittiläisiä skeittikotivideoita. Ennakko odotukset Brittiläisille leffoille oli suht korkealla. Tuleehan Suomestakin loistavia Peruspätkiä, Dogeja ja Vidsonaitteja joidenka takaa ei löydy mitään skeittifirmaa tai muuta rahoittajaa. Lisäksi omassa pääkopassa lymysi ennakkokäsitys että ruoho olisi jotenkin vihreämpää Englannin kanaalin tuollapuolen. Tätä käsitystä tuki se että viidestä leffasta ainoastaan yksi oli kotipolttoinen dvd-r, muiden ollessa ihka oikeita deeveedeitä.

Esimmäisenä katseluun lähti ennalta kaikkein kiinnostavin käsiin saaduista leffoista, H’min Bam (ei mitään yhteyttä Himiin tai Bamiin). Tässä skotlantilaisessa leffassa esiintyy tämän leffakatselmuksen kaikkein nimekkäimmät skeittaajat, Colin Kennedy ja John Rattray.
Intro on laadukas superupea mustavalkea goottihenkinen kaitafilmi pläjäys, mikä vaan nosti odotuksiani leffan suhteen. Intro ja intron jälkeinen osa elokuvaa kuitenkin eroavat toisistaan melko täysin. Musiikit parteissa on huumorimielessä valkattuja. Valitettavasti siis kaikki skottilainen gootteus jäi siihen introon. Skeittaus on kauttaaltaan melko tasapaksua harmautta ilman sen suurempia valon pilkahduksia. Vaikka matskut ei olekaan millääntapaa tuoreita on ne kuitenkin jo siltä ajalta kun Rattrayn sielu on Jamien omaisuutta. Ei siis sitä vanhaa kunnon Rattrayta. Positiivisimman mielen jätti saksalaisen dancehall-reggaen tahtiin skeittaava Jamie Bolland. Ei ne trikit vaan se tyyli ja meininki (ja nahkatakki). Sisäinen salaliittoteorioitsiani vaatii myös toteamaan että Jake Duncombe on oikeasti lihonnut ja salanimellä esiintyvä Div Adams. Ulkonäkö (rasvaprosenttia lukuunottamatta), käytös ja skeittaus näillä kahdella on melko häkellyttävän samanlaisia.

Seuraavaksi tarkkailun alle valkkaantui randomvalinnalla pienessä Whalesiläisessä Herefordin maalaiskaupungissa kyhätty Maladjusted.
Leffan avaa laahaava kaitafilmi intro, jonka idea kaatuu valotus ongelmiin. Ainoastaan kolmen varsinaisen partin ja parin sekapartin sisälläpitävä leffa ei luultavasti tee minkäänlaista muutosta siihen että Herefordin kaupunki tullaan jatkossakin tuntemaan parhaiten laadukaslihaisista lehmistään. Paras partti on ehdottomasti James Gardnerin. Todennäköisesti Globen tallissa paikkaansa pitävä kaveri skeittaa oikein hyvin, mutta niinhän sitä skeittaa moni muukin. Viimesessä partissa Idols Ruslanin näkönen kaveri tekee täysin viallisia ”temppuja”, joissa jalka osuu maahan useammin kuin teili. Paremmin valkattu päätöspartti olisi jättänyt huomattavasti mukavemman fiiliksen koko leffasta. Parhaat temput tässä leffassa tulee Lontoon vierailun aikana kuvatussa partissa, Joe Gavinin, Steph Morganin, Lucien Clarkin ynnä muiden pääkaupunkilaisten toimesta.

The Learning Curven kannet lupaa skeittausta Lontoosta ja sen ympäristöstä. Kyllä, lisää Lontoota kiitos. Valitettavasti tässä leffassa esiintyvät Lontoolaiset ei ole niitä samoja jotka jäivät positiivisesti mieleen Maladjustedista. Parhaiten tälle leffalle asettamilleni odotuksille vastinetta antoi kaksi frendiparttia. Syy tälle todennäköisesti on se että frendiparttiin yleensä pääsee joko hyvällä trikillä tai/ja nimellä. Mukana onkin suht tiheän seulan läpi valkattuja temppuja sekä muutamat ei-niin-tärkeät trikit mm. Danny Bradyltä, Fossilta, Deeliltä, Louie Barlettalta ja Joey Crakiltä. Varsinaisten parttien päähenkilöt taas haluavat partteihinsa ne kaikki hinkatut trikit mitä on nauhalle saatu, vaikka ne nyt ei niin hyviä temppuja olisi ollutkaan. Tuloksena syntyy 40 minuuttia tasapaksuisuutta. Siitä huolimatta skeittaus on The Learning Curvessa parasta, mitä tässä artikkelissa tähän mennessä tarkastetuissa leffoissa on nähty. Kokonaisuudesta jää kuitenkin semmonen tarkotuksenmukaisen fressittelyn ja tyylittelyn maku. Täysin aikuiseksi mieheksi laskettava Mike Sutcliffe, jopa skeittaa yhden trikin verran suoraan Jason Dilliltä varastetulla luukilla. Eiköhän ois ollu parempi että ne polvisukat + shortsit yhdistelmät jätettäs ihan yksinoikeudella sille Dillille.

Sheffieldiläisen Matt Hirstin parinvuoden takainen ETC alkaa omaperäisellä ja tyylikkäällä introlla, jonka teema, eli epämääräinen sälä, jatkuu ja kantaa läpi leffan. Jerome Campbellin aloitus pätkä onkin sitten heti alkuun leffan paras, mikä ei tee leffan kokonaisuudelle kovin hyvää. Leffa ei kanna skeittauksen puolesta loppuun saakka ja lässähtää viimeistään viimeisen partin aikana, joka on leffan huonoin. Kuvaus ja editointi on oikein mallikasta ja Et Ceterallaan Matt Hirst petasikin itselleen paikan Story Storen talonkuvaajaksi. Huonosti ei ole aika kohdellut Jeromeakaan, sillä hänen uudempia edesottamuksiaan voi katsella seuraavasta Blueprintin leffasta.
Dvd:ltä löytyy myös Fun Police niminen Toby Batchelorin tekemä skeittileffa, jota tosin menin nimenperusteella luulemaan Mynämäki –henkiseksi juonelliseksi bonus elokuvaksi. Fun Police on helposti seurattava ja suoraviivainen skeittileffa joka tuntuu hyvälle varmaan samasta syystä kuin Jamie Bolland H’min Bamissa. Vauhti ja meininki. Mistään mestariteoksesta ei tietenkään ole kyse, mutta oikein hyvä kylkiäinen tämä ETC:lle on.

Viimeiseksi katseluun jäi, ankeimmalla kannella varustettu kolmekymppisten Hullilaisten skeittareiden kotivideo, Getting Thru Winter. Leffa on omistettu, omalla partilla muiden joukossa esiintyvälle, mutta sittemmin edesmenneelle skeittiveljelle, Simon Murdenille. Erittäin tärkeä tekele varmasti leffan tehneelle porukalle ja voinkin kuvitella tämän löytyvän videohyllyn lasivitriinistä sieltä häävideon vierestä. Mitään syytä en kuitenkaan näe miksi tämän pitäisi löytyä kenenkään muun hyllystä. Skeittaus ei ole miltään osin sellaista mitä ei olisi ennen nähty eikä spotitkaan herätä minkäänlaista mielihyvää. Ottaen huomioon että tästä leffasta tulisi jotain maksaakkin, on skeittauksen taso ala-arvoista. Parttien väleissä esiintyy, Barcelonassa linssin eteen saatuja maailmanluokan pro-skeittareita, jotka kertovat katsojalle että ”You are watching Getting Thru Winter”. Suht ankeeta.

Yksikään viidestä leffasta ei siis täyttänyt ennakko-odotuksia. Paras terä Britannian indie skeittileffa skenestä saattoi tosin välttää seulamme ja jäädä nyt näkemättä. Voisin veikata että esim Joe Gavinin ja Steph Morganin pätkät sisällä pitävä leffa olisi hyvä. Jos sellaista nyt on edes olemassa. Näillä leffoilla nyt mentiin kuitenki tällä kertaa, eikä kyllä pahemmin vakuuttanu.
Halukkaille H’min Bamia löytyy Kotkan Boardstockista (tai ainaki löytyi) ja loppuja Sheffieldin Storysta (Story meni valitettavasti nurin, niin ei saa sieltäkään -blogi huomio).

H’min Bam: 7
Maladjusted: 5
The Learning Curve: 6
ETC: 5
Getting thru winter: 2

teksti on julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/07