Old School Department

Kuten leffan nimestä voi nokkelimmat jo arvata, tarjoaa Old School Department ajan kanssa rauhassa kypsytettyä skeittausta. Kokonaisia partteja leffassa isännöivät Toni Hynninen, Rad Mike ja leffan toteutuksesta War L.A. –nimimerkillä vastannut Jani Sotala sekä myös kaikki frendi partissa esiintyvät ovat kaikki iältään lähempänä täyttä neljää kymmentä kuin kolmea (pahoittelen jos oletukseni oli väärä). Skeittaajien iän ja kokemuksen myötä kuvaruudulla nähdään mm. nykyään harvinaisempia street plantteja sekä muita kokeneella mielikuvituksella tehtyjä temppuja. Meininki on leffan läpi erittäin hyvä. Leffasta välittyy vilpitön skeittaamisen hauskuus. Kyseessä mielestäni on erittäin ”luonnollinen” ja ”aito” skeittileffa, jonka tekijöiden todennäköisin motivaatio on ollut tallentaa yhden kesän muistot mukavaksi paketiksi. Hommassa on siis onnistuttu varsin hyvin. Editointi kelpaa, musiikit on ainakin leffassa esiintyvien mieleen ja jopa täysin ulkopuoliselle tulee leffaa katsoessa hyvä mieli.
Parhaimpina skeittauksellisina hetkinä nostaisin esiin Hynnisen pätkän, Rädärin mahtavan nollie/svits voittoisen ranin sekä frendipätkästä löytyvät Bosleyn jutut. Mukava lisä oli myös viime syksyisen Kiasman 30Sk9-näyttelyn tiivis filmatisointi, koska syystä tai toisesta en itse kerennyt näyttelyä katsomaan. Loppu tekstejä edeltävä Rädärin ja Steve Olsonin jutustelu on myös mahtavaa katsottavaa.
Kingi leffa. Ens vuonna tulossa jatkoa?
20 minuuttisen leffan hankintaa voi varmaankin tiedustella suoraan siinä esiintyviltä kundeilta.

7

Deathbowl to Downtown

Deathbowl to Downtown on kattava dokumentti skeittauksen eri vaiheista Ameriikan Yhdysvaltojen New York Cityssä. Länsirannikkoon verrattuna skeittauksen alkuvuodet, (noh oikeastaan kaikki ne muutkin vuodet) ovat olleet huomattavasti erilaiset Ameriikan Itärannikolla. Erittäin kattavan, jopa videolla näkemistäni kattavimman, skeittauksen yleisen syntyhistoria -osion jälkeen paneudutaan siihen kuinka skeittaus saapui New Yorkkiin, minkälaista se siellä oli, kuinka se siellä kehittyi ja mitä se on nyt. Osansa saavat luonnollisesti New York –skeittifirmat joidenka toimintavaiheita käydään läpi suhteellisen kattavasti.
Paljon annetaan aikaa myös New Yorkin kaupungin eri vuosikymmenien erityispiirteille, kansantaloudellisille ilmiöille ja kaupungin arkkitehtuurisille syille ja seurauksille. Selkeästi mukana on myös graffitti –kulttuuri, joskin ihan hyvä että ei liian suuressa roolissa.
Dokumentin kerronnalla äänensä on antanut mm. Kids –elokuvasta tuttu New Yorkilais näyttelijätär Chloe Sevigny. Kameran edessä haastateltavina nähdään mm. Larry Clark, Havier Nunez, Hamilton Harris, Steve Rodriguez, Jefferson Pang, Futura, Pat Smith sekä Brooklyn Banksien arkkitehti.
Erittäin harvinaista ja ainutkertaista vanhaa videomateriaalia ja valokuvia on saatu haalittua dokumenttia varten erittäin kiitettävä määrä. Kuvasto ei siis todellakaan koostu jo aikaisemmin nähdyistä skeittileffojen uudelleen kierrätetyistä matskuista, vaan tarjolla on ”uutta” vanhaa matskua useammalta vuosikymmeneltä.
Myös muille, kuin skeittareille kohdennettu dokumentti, on välillä ehkä turhan selittelevä, näin skeittarin näkökulmasta, mutta ei silti liikaa. Kerronta ja rakenne on riittävän selkeää ja johdonmukaista ja uskoisin tämän uppoavan helposti suuremmallekkin yleisölle. Alun yleisen skeittihistoriikin myötä tämän dokumentin myötä omaksuu helposti myös skeittauksen historia lyhyen oppimäärän.
Skeittareille dokumentti avaa silmät myös sille, mikä on ollut New Yorkin merkitys koko maailman skeittaukselle. Kaupunki, jossa ei koskaan ollut tilaa rakentaa puisia ramppeja on syntysija todelliselle katuskeittaukselle. Deathbowl to Downtown on pakko-katsoa –osastoa meille kaikille. Skeittaus ei ole koskaan tarvinnut megalomaanisia parkkeja. DVD:tä saa ainakin ulkomaisista nettikaupoista sekä ebaystä. Leffa dvd:n lisäksi kansien välistä löytyy boonus levy, jossa runsaasti hyviä ekstroja. Bonari lätty pitää sisällään mm. 1984 vuoden Action East –nimisen kaupan Underground: Along the eastern edge –elokuvan, Benjis Family on Wheels –nuorten dokumentin vuodelta 1991, loistavan valokuva –slideshown, pari kappaletta uusia new york skede pätkiä, ym. Kahden dvd:n lisäksi paketti sisältää myös 32 sivuisen valokuvavihkosen.

9

Thrasher – Under the Bridge

Under the Bridge on kevyesti dokumentaalinen skeitti leffa, jossa on pääosissa siltojen alle skeittareiden itselleen rakentamat skeittiparkit. Partit tässä leffassa siis on Philadelphian FDR:llä, San Pedron Channel Street skateparkilla, Oaklandin Bordertown skateparkilla, San Diegon Washington Street skateparkilla sekä tietenkin Oregonin Burnsidellä.
Leffan rakenne on selkeä. Partin alussa käydään tiivistetysti läpi parkin historiaa ja rakennusta. Kertojina toimii parkin rakentajat ja säätäjät, ihmiset jotka harvoin saa onnistuessaan palautetta. Historiaosion jälkeen tulee biisin tai kahden verran tuoretta skeittimatskua kyseisestä parkista.
Uusien skeittausmatskujen osalta eniten tikissä on Channel Streetillä hurrikaanin tavoin pörräävä Robbie Russo. Aivan uskomattoman tiukkaa menoa.
Mielenkiintoinen on myös kokonaisuudessaan Oaklandin Bordertownin osuus. Itselle selkeästi tuntemattomin tämän leffan parkeista omaa mielenkiintoisen historian joka selvitetään katsojalle varsin perusteellisesti aina uutisklippejä myöten. Purku uhan alle joutunut luvaton skeittiparkki sai lopulta Californialais- senattorin suojeliakseen ja tarina päättyi ilmeisesti varsin onnellisesti. Bordertownin skeittiosuus on myös mielenkiintoinen koska skeittaajat ovat ennestään melko tuntemattomia.
Burnside osuudessa on tarjolla varsinainen historia-montaasi aina alkuajoista lähtien, jolloin ainoa sillan alla oleva obstaakkeli oli seinää vasten valettu wallride.
Under the Bridge on taattua Thrasher kamaa ja löytänee varmasti kohderyhmänsä ilman suurempaa mainostelua. Aiheensa vuoksi se kuitenkin on erittäin suositeltavaa katsottavaa kaikille skeittareille, mieltymyksistä riippumatta. Näiden parkkien takana on uskomaton määrä pyyteetöntä työtä ja se jos jokin on ihailtavaa.
Itse leffa on noin puolisen tuntia, mutta ekstrojen puolelta löytyy aihetta sivuavaa puuli/sillan alus/diy-parkki –materiaalia vielä lähes tunnin verran. Oma pieni osuus on myös Pontus Alvin diy puulilla, jossa isännän menoa on varsin mieluisa katsella.

7

Flip Skateboards – Extremely Sorry

Extremely Sorry on tähänastisen dvd-aikakauden huonoin ison profiilin skeittileffa.
Perustelen kyllä miksi, mutta aloitetaan niillä parilla jutulla mikä tässä leffassa oli hyvää.
Shane Crossin aloittava muistopätkä on räikeän erikoinen. Edesmenneen kundin viimeisistä matskuista koostettu partti on täytetty ylilyönnin puolella olevilla animaatioilla ja kuvankäsittelykikoilla. Eihän siitäkään mitään olisi tullut jos kaikki muutkin partit olisi ollut maustettu samalla määrällä kuvallista räiskettä, mutta ainakin tässä määrin ratkaisu mielestäni toimii. Kerrankin jotain ihan uutta.
Toinen onnistunut partti kokonaisuutena on Lance Mountainin. Selkeä idea ja tyylikäs toteutus ja riittävän kovat jutut. Toimii.
Bobin partti on juttujen osaltaan toiselta planeetalta. Eri asia osaako niihin kukaan samaistua, mutta kyllähän noita juttuja kattelee ihan yhtä mielenkiinnolla kun vaikkapa Ennätystehdasta... ihmis-eläimen suorituskyvyn ihmeellisyyksiä.
Positiivisluonteinen on myös Rowleyn pätkä, lähinnä surkean soundträckin keskeltä positiivisesti esiin nousevan biisin takia. Mitä muuten oli se iltarukouksen luku siinä biisien vaihteessa?
Pahiten leffaa vaivaa se, että kaikesta huokuu läpi se että kukaan tekijöistä ei ole tiennyt mitä leffan kanssa halutaan tehdä. Homma on mitä ilmeisimmin jäänyt Ewan Bowmanin ja Rowleyn harteille, jotka ovat saaneet aikaan varsin onnistuneen sekamelskan. Leffasta ei välity minkäänlaista tekijöiden ”rakkautta” tuotostaan kohtaan, vaan siitä jää hätäisesti ja väkinäisesti pakerrettu maku.
Yhdellä hetkellä ruudulla on lapsiin vetoavaa muovailuvaha animaatiota, seuraavalla taideleffaan sopivaa mustavalko-seepia kohinaa ja nopeutettua aavikkomaisemaa.
Ei voi vaan kun kaiholla muistella kuinka loistavasti Johnny Rotten toimi Sorryssä parttien välillä ”juontajana”.
Skeittaus tuntuu yhdentekevälle. Yksikään partti Bobia lukuun ottamatta ei tarjoa mitään ennennäkemätöntä tai edes mitään jo nähtyä, jota olisi tehty omalla näkemyksellä uusiksi. Kukaan firman luotto pro’istakaan ei ole tuntunut saaneen itsestään mitään näkemisen arvoista irti. Kukaan ei ole kyennyt lähimainkaan siihen mitä 6 vuotta sitten.
Musiikit on kauttaaltaan paskat.
Kokonaisuutena Extremely Sorryn lähin vastine löytyy Bill Weissin Digital –leffoista, joskin niissäkin on joskus parempia partteja kuin tässä.
Kun Extremely Sorrya vertaa vuosien takaiseen Sorryyn, tulee nyky- Flipin puolesta lähes paha mieli. Sorryn aikoihin (eikä vähiten Sorryn ansiosta) Flip kuitenkin oli SE skeittifirma tässä maailmassa. Toista on nyt (eikä vähiten Extremely Sorryn ansiosta). Sorry kirjoitti Flipin nimen skeittihistoriaan kun taas Extremely Sorry on firman viimeinen rääkäisy ennen unholaan painumista.
Kuolevilla dvd-markkinoilla täytyy ottaa uudet keinot käyttöön, ja tämän vuoksi Extremely Sorryn dvd onkin nimetty COLLECTORS EDITIONIKSI. Niin, kaipa sitä nykyään jo on jonkinmoinen keräilijä jos leffoja itselleen ostaa. Leffan suurehkojen kansien sisältä löytyy leffan lisäksi erittäin vahvasti lapsille suunnattut extrasälät; Flip – Skate Dicet, eli skaten peluuseen jollaintapaa liittyvät nopat; keltaiset Extremely Sorry –kengännauhat; pari arkkia tarroja leffassa esiintyvistä muovailuvahahahmoista. Dvd:ltä löytyvät video-extrat ovat itse elokuvan tavoin surkeat. Tarjolla on pari traileria sekä jämiä muutamilta pikkukundeilta, joilta omaan makuun oli liikaa juttuja itse leffassakin.

1