Klassikko kamaa oleva Static 2 toimi ilmestyessään selkeänä suunnannäyttäjä seuraavan vuosien skeittileffoille. Hänkkä painotteinen putoaminen alkoi muuttua Static 2sen myötä enemmän maanläheisempään skeittaukseen, mikä oli kaikinpuolin positiivistä. Skedeyksen tyyli on tässä kolmosessa samaa linjaa kuin kakkosessakin, mutta nyt kun näitten viime vuosien aikana tuosta meiningistä on tullut perus kauraa, niin ei se enää juuri sykähdytä ihan samallatapaa.
Stewart on sanonu että kuvatessaan välittää enemmän spoteista kun trikeistä, ja se kyllä näkyy. Raneista varsin monet tuntuu vaan täytteeltä. Sellanen ”just skating” –meininki on ihan jees ja tosi sponttaanit ranit on kans ok, mutta kun monet tän leffan raneista on selkeesti suuniteltuja ja silti niissä ei oo sitä the-trikkiä, mikä tekis siitä ranista kuvaamisen arvosen.
On leffassa paljon hyvääkin mutta koko soppa menee viimestään pilalle musiikkien myötä. Musat on niin uskomatonta kuraa, paria biisiä lukuunottamatta, että ei mitään järkeä. Editoinnissa on tehty kans jotain tosi ihmeellisiä ratkaisuja hiljaisine hetkineen ja hämmentävine partin lopetuksineen.
Paras pätkä on Dennis Duranten lyhäripätkä mikä ei toisaalta oo mikään ihme. Manfre on kans aika miehekäs mutta silti ei oikein pääse vauhtiin. Ekan katselun jälkeen oli sellanen fiilis että täähän voi ajan kanssa osoittautua erittäinkin toimivaksi leffaksi. Fiilis oli ilmeisesti väärä, sillä ei tämä ole vajaalla kymmenellä katselulla vielä ainakaan auennut yhtään sen enempää.
4
teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/08
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti