Blogi päivitetty. Edellinen päivitys tammikuulta.
Hooray.
Tän vuoden HU arviot siis lisätty sekä muutama uusi mitkä saapui vasta tuoreimman lehden deadlinen jälkeen.
Kansikuvat tulee jälkijunassa. Mahollisesti ensi vuoden aikana..
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
Shake Junt - Chicken Bone Nowison
Shake Junt? Mä en oikeestaan ees tiiä mitä se meinaa. Tai Chicken Bone Nowison? Now is on, joo.
En oikeestaan ymmärrä, mutta ei se mitään. Kyseessä kuitenkin on tämän vuosikymmenen parhaiten brändättyä sisäpiirivitsiä, hokemaa ja väkinäistä idioottikäyttäytymistä mitä skeittiskenessä on ollu tarjolla. Mutta hyvinhän näyttää uppoavan ja myyvän laakeria, vahaa, tekstiiliä ja muuta ripellosta. Ei ne tämän hulluutuksen isät, Shane Heyl ja Beagle tyhmiä ole, hienostihan tässä on vuoltu paskasta kultaa.
Bakerin ja Deathwishin tukimarkkinointiahan tämä kaiketi vaan on joten käänteisesti Shake Juntin suosio selittyy käänteisesti samasta osoitteesta.
Nyt on jokatapauksessa saatu ensimmäinen virallinen leffa Shake Juntin nimen alla pihalle. Odotin jopa hiukan raflaavampaa rainaa, mutta melko siistillä linjallahan tässä on menty. Tulokkaita lukuunottamatta jämähköistä, tai no ei ainakaan siitä AAA-luokan footagesta kasailtu leffa onnistuu todennäköisesti pitämään yllä aikaisemmin aikaanluotua ilmiötä. Parttien väleissä soi sama junnaava jingle-tyyppinen anthemi joka jää melko helpolla soimaan päähän. Hokemaa, tuplaläpsyjä ja muuta apinoitavaa on tarjolla myös riittävän kiitettävästi jotta faneille on mitä fanittaa.
Mitä itse skeittileffaan tulee niin kun leffan katkaisee aika tasan puoliksi aloittaen katsomisen täysin avauspartiksi luodusta Mike Whiten osuudesta niin leffan loputtua voi olla paljon paremmin mielin. Whiteä edeltävä puolituntinen on yhdentekevää, helposti ohitettavaa tai silkkaa paskaa. Puolivälin jälkeen tulee leffan parhaat partit, parhaat biisit ja vähiten ylimääräistä pelleilyä. Paras partti heleposti Sinnerillä. Project Pat toimii! Dustin Dollin tokaparas, vaikka eihän tämä partti ole läheskään niin hyvä kun esim Baker 3:ssa. Kingin biisin oli Dustinkin valkannu. Baker -montaasissa Juicy J:tä ja TK tikissä. Reynoldsilla ja Hermannilla ylikova biisi ja varsin mukava kimppapartti. Greenroomissa Baca ja Slash kovina, eikä ne muutkaan huonoja ollu. Ja thats it. Tuollaisena kokonaisuutena Shake Junt olisi oikein hyvä, ellei huippu rullalautavideo. Täydessä tunnin mittaisessa kestossaan Chicken Bone Nowison on huonoin Bakerin suunnalta tullut leffa, eikä asiaa muuta yhtään parempaan se että päässä soi nowison,nowison,nowison vielä huomennakin.
Dvd:llä boonuksena maahantuoja-sponssitiimi partit Austraaliasta, Briteistä ja Kanadasta. Australia partti on ihan hyvä, Britti- pätkä paska ja tylsä, Kanada viihdyttävähkö, mutta ala-arvoinen. Kansien välistä löytyy myös kaksipuoleinen juliste.
Lättyä näyttää saavan Ponkesista parilla kympillä.
4
Leffan jälkimmäinen puolisko tuplasti paremman arvosanan veroinen.
Nyt on jokatapauksessa saatu ensimmäinen virallinen leffa Shake Juntin nimen alla pihalle. Odotin jopa hiukan raflaavampaa rainaa, mutta melko siistillä linjallahan tässä on menty. Tulokkaita lukuunottamatta jämähköistä, tai no ei ainakaan siitä AAA-luokan footagesta kasailtu leffa onnistuu todennäköisesti pitämään yllä aikaisemmin aikaanluotua ilmiötä. Parttien väleissä soi sama junnaava jingle-tyyppinen anthemi joka jää melko helpolla soimaan päähän. Hokemaa, tuplaläpsyjä ja muuta apinoitavaa on tarjolla myös riittävän kiitettävästi jotta faneille on mitä fanittaa.
Mitä itse skeittileffaan tulee niin kun leffan katkaisee aika tasan puoliksi aloittaen katsomisen täysin avauspartiksi luodusta Mike Whiten osuudesta niin leffan loputtua voi olla paljon paremmin mielin. Whiteä edeltävä puolituntinen on yhdentekevää, helposti ohitettavaa tai silkkaa paskaa. Puolivälin jälkeen tulee leffan parhaat partit, parhaat biisit ja vähiten ylimääräistä pelleilyä. Paras partti heleposti Sinnerillä. Project Pat toimii! Dustin Dollin tokaparas, vaikka eihän tämä partti ole läheskään niin hyvä kun esim Baker 3:ssa. Kingin biisin oli Dustinkin valkannu. Baker -montaasissa Juicy J:tä ja TK tikissä. Reynoldsilla ja Hermannilla ylikova biisi ja varsin mukava kimppapartti. Greenroomissa Baca ja Slash kovina, eikä ne muutkaan huonoja ollu. Ja thats it. Tuollaisena kokonaisuutena Shake Junt olisi oikein hyvä, ellei huippu rullalautavideo. Täydessä tunnin mittaisessa kestossaan Chicken Bone Nowison on huonoin Bakerin suunnalta tullut leffa, eikä asiaa muuta yhtään parempaan se että päässä soi nowison,nowison,nowison vielä huomennakin.
Dvd:llä boonuksena maahantuoja-sponssitiimi partit Austraaliasta, Briteistä ja Kanadasta. Australia partti on ihan hyvä, Britti- pätkä paska ja tylsä, Kanada viihdyttävähkö, mutta ala-arvoinen. Kansien välistä löytyy myös kaksipuoleinen juliste.
Lättyä näyttää saavan Ponkesista parilla kympillä.
4
Leffan jälkimmäinen puolisko tuplasti paremman arvosanan veroinen.
Sk8Mafia
Sk8Mafia on meikän mielestä tän hetken kovimpia juttuja suurenmaailman skeitti-industryssa. Sk8Mafiasta on muodostunut itselle synonyymi rehellisen aidolle meiningille. Sk8Mafia on sitä miltä näyttää, tiivishenkinen tiimi ilman mitään päälleliimattua imagoa tai markkinointihössötystä. Tapoja peittelemättä, mutta silti liioittelematta. Skeittausta skeittareilta skeittareille.
Mielukuvituksellisesti nimetyn leffan ulosanti on yhtä yksinkertaisen rehellistä. Partti partin perään, ei suurempia kuvaus kikkailuja tai editointitemppuja. Leffan ollessa näinkin pitkä (tunti), ymmärrän hyvin että alleviivaamaton editointityyli ja jokseenkin saman tyylinen skeittaus partista toiseen saattaa tylsistyttää monet, mutta itseä leffa ei ole vielä onneksi onnistunut pitkästyttämään yhdelläkään katsomiskerralla.
Toki tässä olisi ollut vara karsia ja tehdä muutama juttu toisin. Esimerkiksi harva partti oikeasti tarvitsee kahta biisiä. Jimmy Cao ja Tyler Surreyn parhaat jutut olisi varmasti saatu tiristettyä yhteen piisiin ja näin saatu tiivistettyä partteja ja karsittua leffan kokonaiskestosta. Jimmy Caon partti sijoittuu vielä mielestäni leffan huonoimman partin (Larelle Gray + velimies) ja ylipitkän frendipartin väliin, muodostaen leffan ensimmäisen kolmanneksen loppuun vähän turhan raskaan möykyn. Möykyn, jota ilman leffa hipoisi täydellisyyttä.
Parasta leffassa on suurimman ylläripartin tarjoava Marshal Heath, jonka menoa olisi mielummin katsellut vähän enemmänkin. (Jos Marshal Heath olisi Suomesta, olisi hän ehdottomasti Suomen Turusta.) Toinen täysin kingi partti on ehkäpä alltime aliarvostetuimman kundin eli Javier Sarmienton osuus. Wes aina kingi! Tyler ja ensimmäinen paral-el -laini jossa mennään tien yli! Palmoren enderi! B-Turnerin yllärit! Mafia -montaasi.
Leffasta on Unicronin Kevinin mukaan tehty vaan 5000 kopiota. Syynä musaoikeus hommat(?). Painos on siis tätänykyä myyty loppuun, eikä enempää tule. Ei tainut riittää suomeen yhtään? Harmi, koska leffan dvd:ltä löytyy vielä b-puolen leffasta menevä "offcuts-montage" joka siis paljastuikin parttijaotelluksi kokonaisuudeksi editoiduksi pikkuleffaksi. Hyvää katsottavaa siis löytyy ekstroistakin, perus trailerien lisäksi. Harmi jos jäi dvd harvojen herkuksi.
Toki on hieno että näinä päivinä, kun skeittivideot alkaa olemaan lopputekstillisiä päivämääräjulkaistuja soolopartteja, joku leffa myy itsensä loppuun. 5000 kappaleen painos ei toki ole maailmanlaajuisesti kovin paljon, mutta ei se äkkiseltään ajateltuna kovin pienikään ole. Ei toki ole mitään hajua minkälaisia painoksia skeittileffoista on yleensäkin tehty ja mitä ne ovat myyneet. Mikä on alltime myydyin skeittileffa? Menikmati? Sorry? 411#30? Minkähän tyyppisissä myyntiluvuissa noiden kanssa liikutaan?
8
Mielukuvituksellisesti nimetyn leffan ulosanti on yhtä yksinkertaisen rehellistä. Partti partin perään, ei suurempia kuvaus kikkailuja tai editointitemppuja. Leffan ollessa näinkin pitkä (tunti), ymmärrän hyvin että alleviivaamaton editointityyli ja jokseenkin saman tyylinen skeittaus partista toiseen saattaa tylsistyttää monet, mutta itseä leffa ei ole vielä onneksi onnistunut pitkästyttämään yhdelläkään katsomiskerralla.
Toki tässä olisi ollut vara karsia ja tehdä muutama juttu toisin. Esimerkiksi harva partti oikeasti tarvitsee kahta biisiä. Jimmy Cao ja Tyler Surreyn parhaat jutut olisi varmasti saatu tiristettyä yhteen piisiin ja näin saatu tiivistettyä partteja ja karsittua leffan kokonaiskestosta. Jimmy Caon partti sijoittuu vielä mielestäni leffan huonoimman partin (Larelle Gray + velimies) ja ylipitkän frendipartin väliin, muodostaen leffan ensimmäisen kolmanneksen loppuun vähän turhan raskaan möykyn. Möykyn, jota ilman leffa hipoisi täydellisyyttä.
Parasta leffassa on suurimman ylläripartin tarjoava Marshal Heath, jonka menoa olisi mielummin katsellut vähän enemmänkin. (Jos Marshal Heath olisi Suomesta, olisi hän ehdottomasti Suomen Turusta.) Toinen täysin kingi partti on ehkäpä alltime aliarvostetuimman kundin eli Javier Sarmienton osuus. Wes aina kingi! Tyler ja ensimmäinen paral-el -laini jossa mennään tien yli! Palmoren enderi! B-Turnerin yllärit! Mafia -montaasi.
Leffasta on Unicronin Kevinin mukaan tehty vaan 5000 kopiota. Syynä musaoikeus hommat(?). Painos on siis tätänykyä myyty loppuun, eikä enempää tule. Ei tainut riittää suomeen yhtään? Harmi, koska leffan dvd:ltä löytyy vielä b-puolen leffasta menevä "offcuts-montage" joka siis paljastuikin parttijaotelluksi kokonaisuudeksi editoiduksi pikkuleffaksi. Hyvää katsottavaa siis löytyy ekstroistakin, perus trailerien lisäksi. Harmi jos jäi dvd harvojen herkuksi.
Toki on hieno että näinä päivinä, kun skeittivideot alkaa olemaan lopputekstillisiä päivämääräjulkaistuja soolopartteja, joku leffa myy itsensä loppuun. 5000 kappaleen painos ei toki ole maailmanlaajuisesti kovin paljon, mutta ei se äkkiseltään ajateltuna kovin pienikään ole. Ei toki ole mitään hajua minkälaisia painoksia skeittileffoista on yleensäkin tehty ja mitä ne ovat myyneet. Mikä on alltime myydyin skeittileffa? Menikmati? Sorry? 411#30? Minkähän tyyppisissä myyntiluvuissa noiden kanssa liikutaan?
8
Boneyard
Ei pidä missään nimessä luulla, että Boneyardilla olisi jotain tekemistä toisen tänävuonna julkaistun, hiukan saman henkisellä nimellä varustetun Graveyard Shift leffan kanssa. Molemmat toki tulevat samasta San Franciscon kaupungista, mutta yhtäläisyydet onneksi loppuvat aika pitkälti siihen. Graveyard Shift on uskomatonta sontaa, jota ei kannata katsoa vaikka vahingossa siihen jossain törmäisikin. Boneyard taas on erittäinkin pätevä ruohonjuuritason skeittileffa ilman sen suurempia kikkailuja tai lifestyle-lisiä.
Reilun puolen tunnin leffassa on partit itselle ennalta täysin tuntemattomilta Dan Nomellinilta, James Cappsilta, Joey Johnsonilta ja Jeremiah Stevensiltä. Edellämainittuja paremmat partit löytyy jo aikaisemminkin vakuuttaneelta (muistaakseni Fools Goldissa) Nathan Porterilta ja Blood Wizardin leffassa nähdyltä Aaron Herringtonilta. Montaaseissa taas esiintyy iso kasa tunnetuimpia kundeja. Kärkipäässä nyky-Friscon kuningas nimiä, kuten Carlos Young, Adrian Williams, Yonnie Cruz ja Jabari Pendelton.
Leffan rakenne on hiukan hassu. Intro on melko häilyväisen epäselvä. Montaaseja on paljon ja ne sijoittuu pääosin leffan alkupäähän. Loppupäässä on taas enemmän yksilö-partteja. Leffaa katsoessa ei siis ole aivan parhaiten kokoaikaa perillä siitä mikä skene ruudulla on ikäänkuin meneillään, mutta eipä tuosta kuitenkaan sen suurempaa ongelmaa muodostu. Leffa jokatapauksessa paranee ja selkenee loppua kohden, mikä siis jättää lopulta hyvän maun suuhun.
Boneyardin kanssa samalta levyltä löytyy Snack Skateboardsin leffa. Snack(ei sukua quartersnacks.comille) on itselle aikaisemmin täysin tuntematon pikkuruinen Frisco firma, jonka ilmeisesti ensimmäinen leffa on varsin onnistunut juttu. Parikymmenminuuttinen leffa pitää sisällään sopivan määrän nuoruuden holtittomuutta. Boneyardin ollessa hiukan kuivakampi kokonaisuus, on tämä leffapari tuostakin syystä oiva valinta samalla levylle. Snackin parhaihin avuihin voisi mainita leffan avaavan Abass Glassin Project Patin tahtiin. Project Pat skeittileffassa on oman kokemuksen mukaan poikkeuksetta menestys. Grunge Mikellä ja Bonesawlla kovimmat lempinimet vähään aikaan. Leffa löytyy tuolta Snackin sivulta video-osiosta. Käyhän vilkasemassa
7
Reilun puolen tunnin leffassa on partit itselle ennalta täysin tuntemattomilta Dan Nomellinilta, James Cappsilta, Joey Johnsonilta ja Jeremiah Stevensiltä. Edellämainittuja paremmat partit löytyy jo aikaisemminkin vakuuttaneelta (muistaakseni Fools Goldissa) Nathan Porterilta ja Blood Wizardin leffassa nähdyltä Aaron Herringtonilta. Montaaseissa taas esiintyy iso kasa tunnetuimpia kundeja. Kärkipäässä nyky-Friscon kuningas nimiä, kuten Carlos Young, Adrian Williams, Yonnie Cruz ja Jabari Pendelton.
Leffan rakenne on hiukan hassu. Intro on melko häilyväisen epäselvä. Montaaseja on paljon ja ne sijoittuu pääosin leffan alkupäähän. Loppupäässä on taas enemmän yksilö-partteja. Leffaa katsoessa ei siis ole aivan parhaiten kokoaikaa perillä siitä mikä skene ruudulla on ikäänkuin meneillään, mutta eipä tuosta kuitenkaan sen suurempaa ongelmaa muodostu. Leffa jokatapauksessa paranee ja selkenee loppua kohden, mikä siis jättää lopulta hyvän maun suuhun.
Boneyardin kanssa samalta levyltä löytyy Snack Skateboardsin leffa. Snack(ei sukua quartersnacks.comille) on itselle aikaisemmin täysin tuntematon pikkuruinen Frisco firma, jonka ilmeisesti ensimmäinen leffa on varsin onnistunut juttu. Parikymmenminuuttinen leffa pitää sisällään sopivan määrän nuoruuden holtittomuutta. Boneyardin ollessa hiukan kuivakampi kokonaisuus, on tämä leffapari tuostakin syystä oiva valinta samalla levylle. Snackin parhaihin avuihin voisi mainita leffan avaavan Abass Glassin Project Patin tahtiin. Project Pat skeittileffassa on oman kokemuksen mukaan poikkeuksetta menestys. Grunge Mikellä ja Bonesawlla kovimmat lempinimet vähään aikaan. Leffa löytyy tuolta Snackin sivulta video-osiosta. Käyhän vilkasemassa
7
Antiz – OAF
Skeittimaailman maailman ennätyksiä: eniten eri maitten kansalaisia samassa tiimissä.
Voittaja: Antiz.
Em. seikasta huolimatta Antiksen tiimi tuntuu näin sivustakatsottunakin erittäin tiiviiltä kaveriporukalta. Hyvin kunnioitettava piirre, joka loistaa poissaolollaan monesta saman yhden maan sisällä operoitavilta firman joukkueilta.
OAF:in introna toimii musavideon tyyppinen osuus jossa tiimiläiset esittää kuvitteellista Occasional Antiz Flashback nimistä bändiä. Intro on ihan hauska ja siitä välittyy mukava yhdessä tekemisen meininki. Jokaista parttia edeltävät Steve Forstnerin ”näyttelemät” esittelyosuudet ”bändin” jäsenistä taasen alkavat melkeinpä vituttamaan viimeistään kolmannen partin kohdalla. Onneksi tämä seikka jää leffan ainoaksi selkeäksi miinukseksi. Leffan kokonaankatsomista tämä toki vaikeuttaa merkittävästi.
Tiimiläisiä on toistakymmentä joten parttejakin on monta. Päälimmäisiksi suosikeiksi itellä nousi parilla katsomalla flow-pätkän perää pitävä Remy, Dallas Rockwam( Dead Manin soundtrack biisi!!) ja Samu (onneks ei Hirvonen). Karvoselta aika hieno saavutus pamauttaa ensiesiintymällä partti leffan viimeiseksi. Täysin oikeutetusti tietenkin. Samun skeittaus se senkun paranee partti partilta. Erityis maininnat myös Hugo Liardille ja Julian Dykmanssille. Kundit ollu mukana pelissä ainaki Puzzle # 3 lähtien. Ei oo kaverit mitään young-kundeja enää.
OAF on hyvä kaikkipätevä skeittileffa, josta kuitenkin ehkä puuttuu se jokin mikä saisi muistelemaan sitä vielä vuosienkin päästä. Voin tosin olla väärässäkin. Aika näyttää. Leffaa saa Laminasta vitosella. Kestoa leffalla melkein tunti ja ekstroja abaut samanverran. Taitaa mennä OAF:ille maailmanmestaruus hintamääräsuhteessakin.
7
Em. seikasta huolimatta Antiksen tiimi tuntuu näin sivustakatsottunakin erittäin tiiviiltä kaveriporukalta. Hyvin kunnioitettava piirre, joka loistaa poissaolollaan monesta saman yhden maan sisällä operoitavilta firman joukkueilta.
OAF:in introna toimii musavideon tyyppinen osuus jossa tiimiläiset esittää kuvitteellista Occasional Antiz Flashback nimistä bändiä. Intro on ihan hauska ja siitä välittyy mukava yhdessä tekemisen meininki. Jokaista parttia edeltävät Steve Forstnerin ”näyttelemät” esittelyosuudet ”bändin” jäsenistä taasen alkavat melkeinpä vituttamaan viimeistään kolmannen partin kohdalla. Onneksi tämä seikka jää leffan ainoaksi selkeäksi miinukseksi. Leffan kokonaankatsomista tämä toki vaikeuttaa merkittävästi.
Tiimiläisiä on toistakymmentä joten parttejakin on monta. Päälimmäisiksi suosikeiksi itellä nousi parilla katsomalla flow-pätkän perää pitävä Remy, Dallas Rockwam( Dead Manin soundtrack biisi!!) ja Samu (onneks ei Hirvonen). Karvoselta aika hieno saavutus pamauttaa ensiesiintymällä partti leffan viimeiseksi. Täysin oikeutetusti tietenkin. Samun skeittaus se senkun paranee partti partilta. Erityis maininnat myös Hugo Liardille ja Julian Dykmanssille. Kundit ollu mukana pelissä ainaki Puzzle # 3 lähtien. Ei oo kaverit mitään young-kundeja enää.
OAF on hyvä kaikkipätevä skeittileffa, josta kuitenkin ehkä puuttuu se jokin mikä saisi muistelemaan sitä vielä vuosienkin päästä. Voin tosin olla väärässäkin. Aika näyttää. Leffaa saa Laminasta vitosella. Kestoa leffalla melkein tunti ja ekstroja abaut samanverran. Taitaa mennä OAF:ille maailmanmestaruus hintamääräsuhteessakin.
7
Vidsonait Räpsonait
HangUpin viime issuessa (2/11) Juice sanailee laajalti luomastaan Vidsonait-sarjasta, joten jos et ole vielä sitä lukenut niin lue se alkajaisiksi nyt heti. Kuten tuosta artikkelistakin voi lukea ja leffoista kokea, on Juice todennäköisesti maamme skeittileffan tekijöistä eniten se joka työstää tuotoksiaan tarinankerronnallisin(olettaen että skeittaus itsessään on jonkinsortin tarina) ja kokonaisuutta silmälläpitävin keinoin. Juicen leffat ovat upeasti teemoitettuja kokonaisuuksia jotka pitävät sisällään useita rakenteellisia ja teemallisia välikerroksia.
Räpsonait ei tee poikkeusta totuttuun lopputulokseen. Räpsonait loistaa kokonaisuutena pitäen myös sisällään useita pieniä nyansseja jotka aukeavat katsojalle ajan kanssa. Juicen jopa tavaramerkiksikin muodostunut kuvakerronta joka saattaa katsojan mukaan hämyisille sessareille on yhä täydessä terässä.
Rap-ääniraita tosin ei osunut kiitettävästä toteutuksestaan huolimatta aivan nappiin. Valkatut biisit ovat melko ”kulunutta tavaraa” ja luovat yhtenäisen mutta samalla melko monotonisen ja yksiulotteisen säestyksen muuten hienolle elokuvalle. Mikään räpin läpileikkaus ei toki olisi ollut missään nimessä tarkoituksenmukainen ratkaisu, mutta erilaisia tunnetiloja, tempoja sekä fiiliksiä olisi kyllä ollut laajemmaltikin ammennettavissa maailmanlaajuisesta räppi katalookista. Räpsonait ei pääse tunnelmassaan Juicen edellisen leffan, Procolsonaitin tasolle. Onko suora vertailu mestari ohjaajan aikaisempiin teoksiin sitten aina tarpeellista? En tiedä, mutta henkilökohtaisesti sitä en osaa kovin hyvin välttää. Rapsonait ei ole se Juicen paras leffa, mutta upea kokonaisuus siitä huolimatta.
Leffaa voi ostaa itselleen Kampin Laminasta 15 euron hintaan (voi olla jo vanhentunutta tietoa -blogi lisäys). Dvd pitää sisällään Räpsonaitin lisäksi kaikki muutkin tähän mennessä julkaistut Vidsonait-elokuvat.
8
Räpsonait ei tee poikkeusta totuttuun lopputulokseen. Räpsonait loistaa kokonaisuutena pitäen myös sisällään useita pieniä nyansseja jotka aukeavat katsojalle ajan kanssa. Juicen jopa tavaramerkiksikin muodostunut kuvakerronta joka saattaa katsojan mukaan hämyisille sessareille on yhä täydessä terässä.
Rap-ääniraita tosin ei osunut kiitettävästä toteutuksestaan huolimatta aivan nappiin. Valkatut biisit ovat melko ”kulunutta tavaraa” ja luovat yhtenäisen mutta samalla melko monotonisen ja yksiulotteisen säestyksen muuten hienolle elokuvalle. Mikään räpin läpileikkaus ei toki olisi ollut missään nimessä tarkoituksenmukainen ratkaisu, mutta erilaisia tunnetiloja, tempoja sekä fiiliksiä olisi kyllä ollut laajemmaltikin ammennettavissa maailmanlaajuisesta räppi katalookista. Räpsonait ei pääse tunnelmassaan Juicen edellisen leffan, Procolsonaitin tasolle. Onko suora vertailu mestari ohjaajan aikaisempiin teoksiin sitten aina tarpeellista? En tiedä, mutta henkilökohtaisesti sitä en osaa kovin hyvin välttää. Rapsonait ei ole se Juicen paras leffa, mutta upea kokonaisuus siitä huolimatta.
Leffaa voi ostaa itselleen Kampin Laminasta 15 euron hintaan (voi olla jo vanhentunutta tietoa -blogi lisäys). Dvd pitää sisällään Räpsonaitin lisäksi kaikki muutkin tähän mennessä julkaistut Vidsonait-elokuvat.
8
FMS – Every Where We Go
Famous Stars and Straps, lyhennettynä FSAS tai sitten ihan vaan FMS on Blink 182 bändin rumpalina tunnetun Travis Barkerin luoma vaatefirma. FMS tuntuu liittyvän kaikkeen. Brändiin voi liittää skeittareita, BMX ja motocross ajajia, vapaaottelijoita, porno-lorttoja, miljoonan eri musiikki tyypin artisteja sekä turhan päiväisiä julkkiksia. Vähemmän on monasti enemmän ja lopputulos onkin että FMS ei liity loppujenlopuksi yhtään mihinkään.
Näistä lähtökohdista ponnistaen odotukset FMS:n skeittitiimin leffalle ei olleet mitkään kovin korkeat. Alhaiset odotukset johtavat helposti positiiviseen yllätykseen ja niin kävi nyttenkin. Every Where(kieliopillisesti tämän pitäisi kaiketi olla Everywhere, mutta leffan kannessa sanat on tosiaan erillään) We Go tosin täyttäisi helposti myös vähän korkeammatkin odotukset. Leffassa on täydet partit koko tiimiltä sekä parttien välissä huvittavaa myötähäpeää aiheuttavaa itse-mehustusta ja juhlimista kalliin näköisillä klubeilla.
Paras pätkä leffassa on Manny Santiagolla. Felix Arguelles YLLÄTTÄVÄN tikissä. Luis Tolentino tekee varial heel feeblen ihan miehekkääseen reiliin. Joku toinen taas teki haardi feeblen vähemmän miehekkäästi. Darren Harper on vissiin menettänyt poppinsa tai ei ainakaan esittele sitä enää niin mielellään kuin ennen. Skeittaus on tosiaan kokonaisuudessaan yllättävän kova tasoista, varsinkin kun ottaa huomioon että kyseessä on vaatefirman leffa.
Kuvaus on hyvännäköistä virheetöntä hoodeetä. Pääosin Barkerin leffaa varten tuottamilla raidoilla kuullaan mm Pikku Wäinöä, Rick Rossia, Mursia, Raekwonia ym. Melko korkeilla tuotantoarvoilla on siis paukuteltu menemään leffan soundtrackin suhteen. Kokonaisuudessaan Every Where We Go on yllättävän hyvä ja onnistunut skeittipätkä, joka toisaalta taas edustaa sellaista elämäntyyliä ja arvoja jotka tuntuvat erittäin vierailta. Kyllä tämä on ainakin kuriositeetin tasolla ehdottomasti katsomisen arvoinen juttu.
4
Näistä lähtökohdista ponnistaen odotukset FMS:n skeittitiimin leffalle ei olleet mitkään kovin korkeat. Alhaiset odotukset johtavat helposti positiiviseen yllätykseen ja niin kävi nyttenkin. Every Where(kieliopillisesti tämän pitäisi kaiketi olla Everywhere, mutta leffan kannessa sanat on tosiaan erillään) We Go tosin täyttäisi helposti myös vähän korkeammatkin odotukset. Leffassa on täydet partit koko tiimiltä sekä parttien välissä huvittavaa myötähäpeää aiheuttavaa itse-mehustusta ja juhlimista kalliin näköisillä klubeilla.
Paras pätkä leffassa on Manny Santiagolla. Felix Arguelles YLLÄTTÄVÄN tikissä. Luis Tolentino tekee varial heel feeblen ihan miehekkääseen reiliin. Joku toinen taas teki haardi feeblen vähemmän miehekkäästi. Darren Harper on vissiin menettänyt poppinsa tai ei ainakaan esittele sitä enää niin mielellään kuin ennen. Skeittaus on tosiaan kokonaisuudessaan yllättävän kova tasoista, varsinkin kun ottaa huomioon että kyseessä on vaatefirman leffa.
Kuvaus on hyvännäköistä virheetöntä hoodeetä. Pääosin Barkerin leffaa varten tuottamilla raidoilla kuullaan mm Pikku Wäinöä, Rick Rossia, Mursia, Raekwonia ym. Melko korkeilla tuotantoarvoilla on siis paukuteltu menemään leffan soundtrackin suhteen. Kokonaisuudessaan Every Where We Go on yllättävän hyvä ja onnistunut skeittipätkä, joka toisaalta taas edustaa sellaista elämäntyyliä ja arvoja jotka tuntuvat erittäin vierailta. Kyllä tämä on ainakin kuriositeetin tasolla ehdottomasti katsomisen arvoinen juttu.
4
TWS – Not Another Transworld Video
Joka kesäiset Transworld Skateboardingin videotuotteet ovat kaavamaisuudessaan käyneet toistamaan itseään jo useamman vuoden ajan. Tws leffoista on toki löytynyt klassikko partteja kultakauden (Feedback – Sight Unseen) jälkeenkin, mutta kokonaisuutena kovinkaan kiitettäviä leffoja ei sitten niinkään. Kesän 2011 TWS –leffa on järjestyksessään jo numero 23 ja leikkisä nimi vihjailee jonkin sortin odotettua muutosta.
Suurin rakenteellinen muutos NATV:ssa on jo suureksi kliseeksi muodostuneen intro-kaavan hylkääminen. Tosi lyhyt alkuteksti osio muuntautuu kuin varkain montaasiksi, joka antaa tosi hyvän startin koko leffalle. Varsinaisten parttien lomaan on ujutettu myös pieniä väliosioita joilla on ehkä pyritty tuomaan leffassa esiintyviä skeittaajia lähemmäksi katsojaa tai luomaan kokonaisuuteen hiukan vähemmän virallinen fiilis. Edellä mainitussa fiiliksen luonnissa on jokseenkin onnistuttu, joskin Mike Andersonin espanjan puhuminen ja Jimmy Carlinin perseily ei itsessään mitään kovin suuria onnistumisia olekaan. Muutoin leffa noudattaa universaalia skeittileffa kaavaa.
Suuressa roolissa leffan onnistumisen kannalta on tietenkin se kenet leffaan on valittu esittelemään osaamistaan partillisen verran. Tällä kertaa casting on osunut harvinaisen hyvin nappiin. Theotiksella, Nestorilla, Shanella, Mandersonilla ja Wesillä on kaikilla erittäin hyvät pätkät. Jokainen päähenkilöistä kun edustaa mukavasti oman tyyppistä streetti-temppu-skeittaamista, niin kokonaisuus on virkistävän vivahteikas nykyskeitti soppa. Jokaiselle katsojalle löytyy partti tarjottimelta varmasti se oma lemppari eikä sitä vähiten mieluista pätkääkään voi tylsäksi tai huonoksi mennä täysissä järjissä väittämään. Leffa soljuu sujuvasti partista ja tyylilajista toiseen pitäen homman kokoajan tuoreena.
Kuvaus ja editointi on TWS-tyyliin virheetöntä. Musiikit ovat myös todella hyvät! Skeitti industry on näköjään päässyt vihdoin irti vuosia piinanneesta oldies-rock-tyyppisestä ääniraidasta. Onpa tässä Transworldin leffassa jopa kaksi räppi-biisiäkin - ensimmäistä kertaa sitten Reasonin?
Loppu anekdoottina voisi mainita että huhupuheiden mukaan Wes Kremerin partin päättävässä tempussa kundilla on molemmat ranteet murtuneina. Wes = king. Not Another Transworld Video = awesome.
9
Suurin rakenteellinen muutos NATV:ssa on jo suureksi kliseeksi muodostuneen intro-kaavan hylkääminen. Tosi lyhyt alkuteksti osio muuntautuu kuin varkain montaasiksi, joka antaa tosi hyvän startin koko leffalle. Varsinaisten parttien lomaan on ujutettu myös pieniä väliosioita joilla on ehkä pyritty tuomaan leffassa esiintyviä skeittaajia lähemmäksi katsojaa tai luomaan kokonaisuuteen hiukan vähemmän virallinen fiilis. Edellä mainitussa fiiliksen luonnissa on jokseenkin onnistuttu, joskin Mike Andersonin espanjan puhuminen ja Jimmy Carlinin perseily ei itsessään mitään kovin suuria onnistumisia olekaan. Muutoin leffa noudattaa universaalia skeittileffa kaavaa.
Suuressa roolissa leffan onnistumisen kannalta on tietenkin se kenet leffaan on valittu esittelemään osaamistaan partillisen verran. Tällä kertaa casting on osunut harvinaisen hyvin nappiin. Theotiksella, Nestorilla, Shanella, Mandersonilla ja Wesillä on kaikilla erittäin hyvät pätkät. Jokainen päähenkilöistä kun edustaa mukavasti oman tyyppistä streetti-temppu-skeittaamista, niin kokonaisuus on virkistävän vivahteikas nykyskeitti soppa. Jokaiselle katsojalle löytyy partti tarjottimelta varmasti se oma lemppari eikä sitä vähiten mieluista pätkääkään voi tylsäksi tai huonoksi mennä täysissä järjissä väittämään. Leffa soljuu sujuvasti partista ja tyylilajista toiseen pitäen homman kokoajan tuoreena.
Kuvaus ja editointi on TWS-tyyliin virheetöntä. Musiikit ovat myös todella hyvät! Skeitti industry on näköjään päässyt vihdoin irti vuosia piinanneesta oldies-rock-tyyppisestä ääniraidasta. Onpa tässä Transworldin leffassa jopa kaksi räppi-biisiäkin - ensimmäistä kertaa sitten Reasonin?
Loppu anekdoottina voisi mainita että huhupuheiden mukaan Wes Kremerin partin päättävässä tempussa kundilla on molemmat ranteet murtuneina. Wes = king. Not Another Transworld Video = awesome.
9
In Search of the Ridiculous
2000 –luvun alun kuumina skeittileffa vuosina leffoja pääkaupunkiseudulla Perus –crewn lisäksi väänsi mm. Espoonlahtelainen Casper Kinema porukka ja Helsinkiläinen ”Teos -jengi”. Kummaltakaan porukalta ei ole tullut leffoja enää vuosiin. Vaikka Ridiculous ei olekaan virallisesti mikään vanhojen muistelu –leffa löytyy siitä em mainituista vanhoista kuvausporukoista koostuvan esiintyjäkaartin johdosta tiettyä kokoontumisajojen tyyppistä henkeä. Harvalla leffassa esiintyjistä on skeittaukselle enää niin paljoa aikaa mitä 10 vuotta sitten, mutta ruudulla näkyvän lopputuloksen kannalta asialla ei näytä olevan merkitystä. Skeittaus on laadultaan hyvää, mutta erityisesti siitä paistaa mielestäni läpi se että sitä ei tehdä kenellekään muulle kuin itselle. Harvalla leffassa esiintyvistä on mitään velvotteita skeittauksen suhteen joten tässä iässä suoritteet on itsensä ylittämistä ja hyvien sessareiden tulosta.
Leffan onnistumisesta suuri kiitos menee ehdottomasti useista eri lähteistä kasatun audio ja videomateriaalin koostamisesta vastanneelle Kridelle. Skeittauksen lisäksi neljäkymmenminuuttisessa leffassa on normaalia enemmän ns. ylimääräistä. Piirustuksia, liittyykömihinkään?-matskuja, haastattelunpätkiä, musavideo klippejä, runonpätkiä ym sekalaista ripellosta riittää. Kokonaisuus on kuitenkin toimiva ja enemmän asian ytimessä mitä monet temppukokoelmia muistuttavat leffat. Ainakin itselleni kaikesta välittyi perimmäinen ajatus skeittauksen, elämän, muiden aktiviteettien ja fiiliksen lähteiden luomasta verkostosta. Oliko tämä ”sanoma” sitten se mitä tällä on haluttu kertoa vai haluttiinko tällä ylipäätään sanoa yhtään mitään? Harvinaista jokatapauksessa kuitenkin on se että skeittileffa herättää katsojassa mitään tämänsuuntaisia ajatuksia. Skeittauksellisesti ns kovana leffassa on iso liuta kundeja, mutta erityisesti maininnan arvoinen on leffan toinen isä, eli Korkkulan Vesa. Vekelle myös kunniamaininta. Ja sairaan kovalle musiikkiraidalle.
Leffan voi katsoa netissä täältä. Samalla kannattaa myös väijyä Teosta edeltänyt Test vuodelta 2000, joka löytyy saman vimeo profiilin alta. Naftaliinista voi kaivaa myös muinaisen Numeron jossa Timin ja Hartikaisen klassinen arvostelu Testistä. In Search of the Ridiculouksesta on painettu myös pienoinen dvd erä, jonka saatavuutta voi tiedustella Vesalta ja/tai Krideltä. Dvd kansien välissä on myös mahtava leffan visuaalista linjaa jatkava kopiokone zine.
9
Leffan onnistumisesta suuri kiitos menee ehdottomasti useista eri lähteistä kasatun audio ja videomateriaalin koostamisesta vastanneelle Kridelle. Skeittauksen lisäksi neljäkymmenminuuttisessa leffassa on normaalia enemmän ns. ylimääräistä. Piirustuksia, liittyykömihinkään?-matskuja, haastattelunpätkiä, musavideo klippejä, runonpätkiä ym sekalaista ripellosta riittää. Kokonaisuus on kuitenkin toimiva ja enemmän asian ytimessä mitä monet temppukokoelmia muistuttavat leffat. Ainakin itselleni kaikesta välittyi perimmäinen ajatus skeittauksen, elämän, muiden aktiviteettien ja fiiliksen lähteiden luomasta verkostosta. Oliko tämä ”sanoma” sitten se mitä tällä on haluttu kertoa vai haluttiinko tällä ylipäätään sanoa yhtään mitään? Harvinaista jokatapauksessa kuitenkin on se että skeittileffa herättää katsojassa mitään tämänsuuntaisia ajatuksia. Skeittauksellisesti ns kovana leffassa on iso liuta kundeja, mutta erityisesti maininnan arvoinen on leffan toinen isä, eli Korkkulan Vesa. Vekelle myös kunniamaininta. Ja sairaan kovalle musiikkiraidalle.
Leffan voi katsoa netissä täältä. Samalla kannattaa myös väijyä Teosta edeltänyt Test vuodelta 2000, joka löytyy saman vimeo profiilin alta. Naftaliinista voi kaivaa myös muinaisen Numeron jossa Timin ja Hartikaisen klassinen arvostelu Testistä. In Search of the Ridiculouksesta on painettu myös pienoinen dvd erä, jonka saatavuutta voi tiedustella Vesalta ja/tai Krideltä. Dvd kansien välissä on myös mahtava leffan visuaalista linjaa jatkava kopiokone zine.
9
Real – Since Day one
Real – Since Day one
Jo pitkään ennen leffan ilmestymistä vuoden parhaaksi leffaksi tituleerattu Realin Since Day One osottautui lopulta enemmänkin vuoden pettymykseksi. Skeittauksen tasoa ei lopputuloksesta voi syyttää, mutta määrää kyllä voi. Vaikeahan sitä viittätoista parttia on pariinkymmeneenminuuttiin puristaa, mutta harvoin tämän tason leffoissa näkee näin suuria ongelmia kuvamateriaalin karsimisen suhteen. Jokaisesta partista kun voi helposti kuitenkin osoittaa juttuja jotka olisi voinut jättää suoraan vaikkapa ekstrojen puolelle. Skeittausta tiivistämällä olisi saatu vähän väljyyttä kokonaisuuteen, ja skeittauksen määrää olisi voinut keventää ns fiilismatskuilla ja muulla asian viereiseen liittyvällä jolloin katsoja pääsee skeittitykityksen välissä hengähtämään ja kokoamaan ajatuksiaan. Tällaisenaan tunti yhtä soittoa tasaisen vahvaa skeittausta on liian iso kakku purtavaksi.
Tällainen sata prosenttisesti skeittaamiseen keskittyminen on ehkä sitä nimenomaista Realia, mutta siitä huolimatta lopputulos on ollut jokaisella kolmella katsomakerralla sama, eli pää on leffan päätteeksi turta ja kokonaismielikuva leffasta on tunnin verran yksittäistä hänkkä ja putoamistemppua. Tätä ei varmaankaan ole haettu? Pienemmissä pätkissä leffa toki menee oikein mukavasti ja pääsee enemmän oikeuksiinsa.
Täysin epäonnistunutta tai huonoa yksittäistä parttia leffasta ei edes löydy. Ramondetta tosin ehkä saa JT Aultzin tuntumaan ylimääräiseltä, mutta muuten tosi hyviä pätkiä. Henkilökohtaisina suosikkeina Hardyn partin viimeinen neljännes, Jake Donnely, Alex Perelson, Massimo Cavedoni sekä oikeutetusti leffan päättävä Buzenits. Kuvaus vaihtelee keskinkertaisesta hyvään ja editointi puolella olisi karsimisen ohella voitu vähän panostaa kuvan ja musiikin yhteensovittamiseen. En nyt hae biitilleen ländäilyjä vaan vähän sitä että olisi hiukan katsottu minkälainen klippi sopii mihinkin kohtaan taustalla soivassa biisissä.
Leffan ensimmäinen myyntiin tullut dvd erä on mallia collectors edition. Runsaat ekstrat sisältävä dvd on paketoitu 100 sivuisen valokuvakirjan väliin. Tämä esimmäinen spesiaalimpi erä on kuitenkin valmistajalta myyty jo loppuun ja seuraava satsi on sitten ihan tavallinen dvd julkaisu. Suomalaisista skeittikaupoista näitä spessuversioita vielä luulisi löytyvän, joten jos sellaisen ajattelit itsellesi haalia, kannattaa varmaan olla jossakin määrin nopea.
6
Tällainen sata prosenttisesti skeittaamiseen keskittyminen on ehkä sitä nimenomaista Realia, mutta siitä huolimatta lopputulos on ollut jokaisella kolmella katsomakerralla sama, eli pää on leffan päätteeksi turta ja kokonaismielikuva leffasta on tunnin verran yksittäistä hänkkä ja putoamistemppua. Tätä ei varmaankaan ole haettu? Pienemmissä pätkissä leffa toki menee oikein mukavasti ja pääsee enemmän oikeuksiinsa.
Täysin epäonnistunutta tai huonoa yksittäistä parttia leffasta ei edes löydy. Ramondetta tosin ehkä saa JT Aultzin tuntumaan ylimääräiseltä, mutta muuten tosi hyviä pätkiä. Henkilökohtaisina suosikkeina Hardyn partin viimeinen neljännes, Jake Donnely, Alex Perelson, Massimo Cavedoni sekä oikeutetusti leffan päättävä Buzenits. Kuvaus vaihtelee keskinkertaisesta hyvään ja editointi puolella olisi karsimisen ohella voitu vähän panostaa kuvan ja musiikin yhteensovittamiseen. En nyt hae biitilleen ländäilyjä vaan vähän sitä että olisi hiukan katsottu minkälainen klippi sopii mihinkin kohtaan taustalla soivassa biisissä.
Leffan ensimmäinen myyntiin tullut dvd erä on mallia collectors edition. Runsaat ekstrat sisältävä dvd on paketoitu 100 sivuisen valokuvakirjan väliin. Tämä esimmäinen spesiaalimpi erä on kuitenkin valmistajalta myyty jo loppuun ja seuraava satsi on sitten ihan tavallinen dvd julkaisu. Suomalaisista skeittikaupoista näitä spessuversioita vielä luulisi löytyvän, joten jos sellaisen ajattelit itsellesi haalia, kannattaa varmaan olla jossakin määrin nopea.
6
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
