Rich Mahogany

Elokuvassa Anchorman, Will Ferrelin näyttelemä Rich Burgundy sanoo seuraavaa kertoessaan itsestään oleellisia asioita tapaamalleen naiselle: "I'm very important. I have many leather-bound books and my apartment smells of rich mahogany. " Kaarle osasi tuon quoten ulkoa, ja väitti samaan hengen vetoon että Brooklyniläisen Green Diamond -porukan leffa Rich Mahogany on saanut nimensä juurikin noista vuorosanoista. Itse en osaa sanoa asiaan juuta en jaata, mutta en olekkaan seurannut Green Diamond -blogia. Kaarle on. Seuraa sinäkin niin saatat tietää jotain merkittävää kun seuraavan kerran tältä porukalta pukkaa ulos uutta elokuvaa.

Kuten siis sanottua Rich Mahogany on New Yorkin Brooklynistä peräisin oleva skeitti crewin leffa. Tyylillisesti ja yleisestikkin helpoin vertailu ja rinnastus kohde Mahoganylle on Last Of The Mohicans . Jos pidit LOTM:sta, pidät todennäköisesti myös tästä.

Rikas mahonki on haju jolle harvat New York skedeleffat haisee. Siksipä tämä leffa onkin jokseenkin poikkeuksellinen leffa. Itä rannikolta tulevia leffoja on totuttu pitämään yleensä kaikinpuolin melko raffeina leffoina. Rich Mahoganyssä on todella vähän "itää". Ylihyvin kuvattu ja editoitu, 8 ja 16mm filmi mausteilla varustettu vajaa 50 minuuttinen leffa onkin ihan mukava poikkeus totuttuun itä-rannikon tarjontaan.

Parin frendi partin lisäksi leffassa on 9 varsinaista parttia, joista esiinnostot ansaitsee seuraavat. Avaava Yaje Popsonin pätkä on todennäköisesti yksi parhaista n. 15(?) vuotiaan skeittarin aikaansaannoksista. Billy Rohan on ilmeisesti löytänyt hoidon häntä vaivaaviin henkisiin ja fyysiisiin vaivoihin ja tuntuu skeittaavan kovemmin kuin koskaan. Kuninkaan paikalle tässä leffassa nousee kuitenkin Lurker Lou, niin skeittauksen, kuin Vinny Pontemaisen oheis-kovuuden osaltakin. Lurkerin perään tuleva Kyle Ilesin pätkä on myös varsin hyvä, mutta ei tunnu juurikaan miltään enää Loun partin jälkeen.

Loppujenlopuksi varsin hyvä Rich Mahogany jää kuitenkin himpun verran erinomaisuudesta. Syy tähän voi olla lievä ylipituus, muutamat ylilyönti-kundit tai sen viimeisen särmän puute. Hyvin tehtyjen skeittileffojen ystäville tämä on silti ehdotonta katsottavaa.

Ekstroista löytyy kolme varttia käyttämätöntä kampetta sekä Miami Roadtrip.

8

Tha Mustard Connection

Mustard Connection on kokoonpanoltaan erikoislaatuinen leffa. Leffan lineup koostuu puolittain Ameriikan Arizonalaisista rullaajista ja puolittain supisuomalaisista rullalautailijoista. Brandon Walkerin, Jesse Plumbin ja Levi Brownin seurana esiintyy myös Simo Mäkelä ja Jussi Toropainen. Oma osuus löytyy myös Perus teamilta.

Linkki näiden Atlantin eri laitoja asuttavien vetäjien välillä on, leffan kannessa komeileva, sinappia rakastava skeittikuvaaja. Kyse siis Travis Adamsista. Mustard Connection on Traviksen toinen leffa. Ensimmäisen Be You nimisen leffan aloitus disclaimerissa Travis sanoo leffan oleva paikka johon kuvaaja (eli hän itse) laittaa kuvaukset näytille. Samassa hän pahoittelee leffan editointipuolen huonoa laitaa ja toteaa olevansa kuvaaja, ei editoija. Tämän perustelun huomioon ottaen voi sanoa että leffa(t) on kuitenkin editoitu varsin hyvin, mutta kuvattu paremmin. Musiikit ei ehkä ole täysin mun makuun mutta mielipiteitähän nämä.

Skeittaus leffassa on hyvää, mutta täysin objektiivisin silmin väittäisin että tässä tahattomassa maaottelussa voiton vie Suomi. Vaikkakin Simon ja Jussin parttien matskuista osa onkin nähty jo uusimmassa Perus pätkässä, on poikien parteissa silti enemmän mielenkiintoista katsottavaa kuin amerikkalaisten osuuksissa.

Mustard Connection ei kokonaisuutena erotu massasta tarpeeksi hyvin ollakseen kovinkaan merkittävä teos vuonna 2009. Mielenkiintoiseksi sen jokatapauksessa tekee erikoinen miehitys, jonkavuoksi leffaa ainakin näin suomalaisena on aihetta tukea.

Leffan boonuksista tosiaan löytyy aikaisemmin mainittu Traviksen Be You -leffa, jossa suomalaisia ei tosin nähdä. Kotimaan edustajia leffassa ikäänkuin paikkaa mm. Marty Murawski ja Micah Hollinger.

Leffaa voi ostaa Ponkes the Shopista, Simonkadulta Helsingistä.

7

Manik - No Promo

Manik Skateboards on Seattlelainen dekkifirma. Pienehkö (ilmeisesti) 2006 vuodesta olemassa ollut lafka tunnetaan Suomessa parhaiten Craig Wetherbyn valokuvia käyttävästä dekkisarjasta, jota on näkynyt ainakin Olohuoneen, Real Dealin ja Beyondin hyllyillä ja ikkunoilla.

Ainakin yhden kokopitkän Splash -nimisen leffan ja yhden (2007-vuoden) promon julkaisseen firman uusin videotuotos on kuluvan vuoden tekele ja kantaa nimeä No Promo.
Leffassa on neljä parttia ja lopputekstit lävähtää ruutuun vartin kohdalla. Kokonaiset partit löytyy Jordan Sanchesilta, Josh Jonesilta ja Josh Andersonilta. Mikey Burtton jakaa puolikkaalla pätkällään biisin frendi-partin kanssa.

Leffan intro, parttien välit ja creditsit on varastettu joko jostain 60-luvun Seattleen sijoittuvasta elokuvasta, tai sitten kyseinen kuvamateriaali on peräisin jonkinmoisesta kaupungin esittelyelokuvasta. Varsin mahdollista on että klipit on peräisin 1962 -vuoden Seattlessa pidetyn Maailmannäyttelyn mainosvideosta tms. Klipit jokatapauksessa sopii leffan mausteeksi tosi hyvin.

Musiikit on koko leffassa hyvät, ainoastaan Sanchesin pätkän biisi on hiukan kornihkolla osastolla, mutta kyllä mä sille silti vihreetä näyttäisin. Kuvaus ja editointipuoli on varsin toimivaa ja hyvää.

Tuotantopuoli leffassa on siis täysin kunnossa ja niin on myös ns sisältöpuolikin. Kaikki partit on skeittaukseltaan tosi hyviä. Meininki on kurbipainotteinen streettiskeittaus ja homma toimii. Kaikilla tiimiläisillä kuitenkin tuntuu olevan kärjistetysti sanottuna oma erikois-alansa, joten leffa ei toista itseään. Mitään etelä-californian klooniarmeijoita ei tarvitse pelätä. Parasta parttia on vaikea suoraan sanoen nimetä koska kaikki on tosi hyviä. Vähiten mielenkiintoinen tiimiläisten osuuksista on puolikas Mikey Burttonin osuus. Monipuolista, ns. päräyttävää, kampetta tulvii ruutuun tasaisen tiheään tahtiin, enkä jaksa uskoa että leffan skeittaus jättäis ketään kylmäksi.

Frendipartissa nähdään muuten bs tsinkki Taiviksen rappukurbiin. Tekijänä mahdollisesti mies nimeltä John Erickson(?). Kellään tarinaa tämän takaa?

Kokonaisuudessaan Manikin No Promo on harvinaisen onnistunut kokonaisuus. En keksi leffasta mitään suoranaisesti negatiivistä sanottavaa. Kaikki on vaan kohdallaan.

Katsoin leffan juuri kolmesti putkeen.

No Promoa ei ole tietääkseni julkaistu yksittäin. Käsiini leffan sain Seattlelaisen Hidden City -nimisen leffan boonuksena. Hidden City käsittää partteja osalta Manikin tiimiläisistä kuin myös muilta Seattlelaisilta. Reilun puolentunnin leffa ei kuitenkaan ole kuin korkeintaan keskiverto. Skeittaus on ihan mukiinmenevää, joskaan ei niin tiukkaa kuin No Promossa. Suurin kompastuskivi Hidden Cityssä on kädetön toteutus. Ei täysin sysipaska tämä "main featurekaan" ole, mutta eihän siitä silti mihinkään ole, varsinkin jos tuohon kylkiäiseen vertaa.

Ja tilaus lähtee tästä.
Yksistään No Promo on kymmeniä kertoja tuon hinnan väärti.

10 (No Promo)
5 (Hidden City)

Enjoi - Bag of Suck

Ensimmäiset Hang Uppiin kirjoittamani arviot (tiedostot siis) ovat kadoksissa. Tietenkinhän ne on tallessa siellä lehden sivuilla, mutta en niitä jaksa sieltä käydä kopioimaan. Pikaisella vilkaisulla merkittävin leffa näitten kadonneiden joukossa on Enjoin Bag of Suck.

Leffan lehti arvio oli ensimmäinen koskaan omalla kohdallani ja täysin häjässä kirjoitettu teksti on kaikkea muuta kuin hyvä. Seuraavassa siis uusio arvio Enjoin leffalle.

2006 vuonna julkaistu Enjoin esikois leffa, voi viimeaikoina pinnallenousseiden konkurssihuhujen myötä jäädä myös Enjoin ainoaksi leffaksi. Toivotaan kuitenkin että näin ei tule tapahtumaan.

Kaikkihan tän on nähny, joten ei sen suurempia ruotimisia. Leffasta löytyy yhä Louien, Jason Adamsin ja Jerryn alltime parhaat partit. Edellä mainittujen lisäksi kolmen vartin leffasta löytyy myös Caswelin, Josen ja Clark Hasslerin partit, mitkä on myös kaikki ihan hyviä. Suomalaisväriä sisältävä frendi-partti sekä ylikingi Sun Village park -partti on myös varsin laadukasta kamaa. Intro on omaperäinen sekä hieno ja musat on koko leffassa tosi hyvät. Kuvaus ja editointi myös täysin kupissa.

Dvd:n paketointi on vielä tänäkin päivänä skedeleffojen keskuudessa ainutlaatuinen. Dvd:ltä löytyy hyvät bonarit, joista merkittävimmät on Scenes from behind - behindthescenespätkä, leftoverit ja tuolloisen flow-tiimin partti. Kyseinen flow-partti käsittää Nestor Judkinssin, John Choin, John Nguyenin ja Jerrod Saban ykkös matskuja. Kyseinen pätkä onkin ehkä ekstrojen vakavastiotettavinta ja laadukkainta kamaa. Edellä mainittujen lisäksi ekstroista löytyy vielä kourallinen enemmän tai vähemmän huvittavia lyhyitä klippejä, joista ykkösenä Caswelin hiustenleikkaus sessio.

Viimeiset kolme vuotta ovat osoittaneet että Bag of Suck on skeittileffa historian kärkipään leffoja. Tasaiseen tahtiin katsontaa kerännyt tekele tuntuu sopivan tuoreelta vielä tänäkin päivänä, eikä selkeätä vanhentumista ole juuri esiintynyt.

Jos jostain löytyy vielä henkilö joka ei ole vielä tätä nähnyt niin ei kun vaan asia pikaiseen korjaukseen. eBay tuntuu antavan Bag of Suckille pari osumaa, joista leffa irtoaa varsin edullisesti. Ei muuta kun ostoon vaan, ei mene rahat hukkaan.

9

BRITTI INDIE

Hang Upin skeittivideo reviews -osion uudistamisen hengessä otetaan suurennuslasin alle joukko brittiläisiä skeittikotivideoita. Ennakko odotukset Brittiläisille leffoille oli suht korkealla. Tuleehan Suomestakin loistavia Peruspätkiä, Dogeja ja Vidsonaitteja joidenka takaa ei löydy mitään skeittifirmaa tai muuta rahoittajaa. Lisäksi omassa pääkopassa lymysi ennakkokäsitys että ruoho olisi jotenkin vihreämpää Englannin kanaalin tuollapuolen. Tätä käsitystä tuki se että viidestä leffasta ainoastaan yksi oli kotipolttoinen dvd-r, muiden ollessa ihka oikeita deeveedeitä.

Esimmäisenä katseluun lähti ennalta kaikkein kiinnostavin käsiin saaduista leffoista, H’min Bam (ei mitään yhteyttä Himiin tai Bamiin). Tässä skotlantilaisessa leffassa esiintyy tämän leffakatselmuksen kaikkein nimekkäimmät skeittaajat, Colin Kennedy ja John Rattray.
Intro on laadukas superupea mustavalkea goottihenkinen kaitafilmi pläjäys, mikä vaan nosti odotuksiani leffan suhteen. Intro ja intron jälkeinen osa elokuvaa kuitenkin eroavat toisistaan melko täysin. Musiikit parteissa on huumorimielessä valkattuja. Valitettavasti siis kaikki skottilainen gootteus jäi siihen introon. Skeittaus on kauttaaltaan melko tasapaksua harmautta ilman sen suurempia valon pilkahduksia. Vaikka matskut ei olekaan millääntapaa tuoreita on ne kuitenkin jo siltä ajalta kun Rattrayn sielu on Jamien omaisuutta. Ei siis sitä vanhaa kunnon Rattrayta. Positiivisimman mielen jätti saksalaisen dancehall-reggaen tahtiin skeittaava Jamie Bolland. Ei ne trikit vaan se tyyli ja meininki (ja nahkatakki). Sisäinen salaliittoteorioitsiani vaatii myös toteamaan että Jake Duncombe on oikeasti lihonnut ja salanimellä esiintyvä Div Adams. Ulkonäkö (rasvaprosenttia lukuunottamatta), käytös ja skeittaus näillä kahdella on melko häkellyttävän samanlaisia.

Seuraavaksi tarkkailun alle valkkaantui randomvalinnalla pienessä Whalesiläisessä Herefordin maalaiskaupungissa kyhätty Maladjusted.
Leffan avaa laahaava kaitafilmi intro, jonka idea kaatuu valotus ongelmiin. Ainoastaan kolmen varsinaisen partin ja parin sekapartin sisälläpitävä leffa ei luultavasti tee minkäänlaista muutosta siihen että Herefordin kaupunki tullaan jatkossakin tuntemaan parhaiten laadukaslihaisista lehmistään. Paras partti on ehdottomasti James Gardnerin. Todennäköisesti Globen tallissa paikkaansa pitävä kaveri skeittaa oikein hyvin, mutta niinhän sitä skeittaa moni muukin. Viimesessä partissa Idols Ruslanin näkönen kaveri tekee täysin viallisia ”temppuja”, joissa jalka osuu maahan useammin kuin teili. Paremmin valkattu päätöspartti olisi jättänyt huomattavasti mukavemman fiiliksen koko leffasta. Parhaat temput tässä leffassa tulee Lontoon vierailun aikana kuvatussa partissa, Joe Gavinin, Steph Morganin, Lucien Clarkin ynnä muiden pääkaupunkilaisten toimesta.

The Learning Curven kannet lupaa skeittausta Lontoosta ja sen ympäristöstä. Kyllä, lisää Lontoota kiitos. Valitettavasti tässä leffassa esiintyvät Lontoolaiset ei ole niitä samoja jotka jäivät positiivisesti mieleen Maladjustedista. Parhaiten tälle leffalle asettamilleni odotuksille vastinetta antoi kaksi frendiparttia. Syy tälle todennäköisesti on se että frendiparttiin yleensä pääsee joko hyvällä trikillä tai/ja nimellä. Mukana onkin suht tiheän seulan läpi valkattuja temppuja sekä muutamat ei-niin-tärkeät trikit mm. Danny Bradyltä, Fossilta, Deeliltä, Louie Barlettalta ja Joey Crakiltä. Varsinaisten parttien päähenkilöt taas haluavat partteihinsa ne kaikki hinkatut trikit mitä on nauhalle saatu, vaikka ne nyt ei niin hyviä temppuja olisi ollutkaan. Tuloksena syntyy 40 minuuttia tasapaksuisuutta. Siitä huolimatta skeittaus on The Learning Curvessa parasta, mitä tässä artikkelissa tähän mennessä tarkastetuissa leffoissa on nähty. Kokonaisuudesta jää kuitenkin semmonen tarkotuksenmukaisen fressittelyn ja tyylittelyn maku. Täysin aikuiseksi mieheksi laskettava Mike Sutcliffe, jopa skeittaa yhden trikin verran suoraan Jason Dilliltä varastetulla luukilla. Eiköhän ois ollu parempi että ne polvisukat + shortsit yhdistelmät jätettäs ihan yksinoikeudella sille Dillille.

Sheffieldiläisen Matt Hirstin parinvuoden takainen ETC alkaa omaperäisellä ja tyylikkäällä introlla, jonka teema, eli epämääräinen sälä, jatkuu ja kantaa läpi leffan. Jerome Campbellin aloitus pätkä onkin sitten heti alkuun leffan paras, mikä ei tee leffan kokonaisuudelle kovin hyvää. Leffa ei kanna skeittauksen puolesta loppuun saakka ja lässähtää viimeistään viimeisen partin aikana, joka on leffan huonoin. Kuvaus ja editointi on oikein mallikasta ja Et Ceterallaan Matt Hirst petasikin itselleen paikan Story Storen talonkuvaajaksi. Huonosti ei ole aika kohdellut Jeromeakaan, sillä hänen uudempia edesottamuksiaan voi katsella seuraavasta Blueprintin leffasta.
Dvd:ltä löytyy myös Fun Police niminen Toby Batchelorin tekemä skeittileffa, jota tosin menin nimenperusteella luulemaan Mynämäki –henkiseksi juonelliseksi bonus elokuvaksi. Fun Police on helposti seurattava ja suoraviivainen skeittileffa joka tuntuu hyvälle varmaan samasta syystä kuin Jamie Bolland H’min Bamissa. Vauhti ja meininki. Mistään mestariteoksesta ei tietenkään ole kyse, mutta oikein hyvä kylkiäinen tämä ETC:lle on.

Viimeiseksi katseluun jäi, ankeimmalla kannella varustettu kolmekymppisten Hullilaisten skeittareiden kotivideo, Getting Thru Winter. Leffa on omistettu, omalla partilla muiden joukossa esiintyvälle, mutta sittemmin edesmenneelle skeittiveljelle, Simon Murdenille. Erittäin tärkeä tekele varmasti leffan tehneelle porukalle ja voinkin kuvitella tämän löytyvän videohyllyn lasivitriinistä sieltä häävideon vierestä. Mitään syytä en kuitenkaan näe miksi tämän pitäisi löytyä kenenkään muun hyllystä. Skeittaus ei ole miltään osin sellaista mitä ei olisi ennen nähty eikä spotitkaan herätä minkäänlaista mielihyvää. Ottaen huomioon että tästä leffasta tulisi jotain maksaakkin, on skeittauksen taso ala-arvoista. Parttien väleissä esiintyy, Barcelonassa linssin eteen saatuja maailmanluokan pro-skeittareita, jotka kertovat katsojalle että ”You are watching Getting Thru Winter”. Suht ankeeta.

Yksikään viidestä leffasta ei siis täyttänyt ennakko-odotuksia. Paras terä Britannian indie skeittileffa skenestä saattoi tosin välttää seulamme ja jäädä nyt näkemättä. Voisin veikata että esim Joe Gavinin ja Steph Morganin pätkät sisällä pitävä leffa olisi hyvä. Jos sellaista nyt on edes olemassa. Näillä leffoilla nyt mentiin kuitenki tällä kertaa, eikä kyllä pahemmin vakuuttanu.
Halukkaille H’min Bamia löytyy Kotkan Boardstockista (tai ainaki löytyi) ja loppuja Sheffieldin Storysta (Story meni valitettavasti nurin, niin ei saa sieltäkään -blogi huomio).

H’min Bam: 7
Maladjusted: 5
The Learning Curve: 6
ETC: 5
Getting thru winter: 2

teksti on julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/07

East Skateboards - Vapors

Vuodesta 2002 lähtien olemassa olleen, nimellään kunniaa (Ameriikan) itä-rannikon skeittaukselle tekevän, East Skateboardsin parin vuoden kuvaustyön tulos kantaa nimeä Vapors. Nelikymmenminuttinen leffa esittelee tuoreen tuntuisia spotteja ja skeittareita brittien saaren joka kolkalta, mikä on varsin mukavaa vaihtelua Blueprintin leffojen pääosin Lontoon tienooseen keskittyvään meininkiin.

Parhaat partit leffassa tarjoilee hiljattain (siis silloin vuonna 2006 -blogi huomio) Suomessa vieraillut whalesilainen Josh Perret sekä firman omistaja, isä ja ainoa pro, Dave Mackey. Nuoruudessaan mm Brian Sumnerin ja Geoff Rowleyn kanssa Liverpoolin kaduilla skeitanneella Mackeyllä on ikä, paino ja linjat niin kohdillaan kuin vaan mahdollista. Kokonaispituutta leffalle on taas kerran kertynyt himpun verran liikaa ja parin jätkän verkkarit tappaa fiiliksen tehokkaammin kuin pitkät kalsarit. Kaikenkaikkiaan tutustumisen arvoinen brittileffa jo pelkästään kahden aikaisemmin mainitun partin takia.

6

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 3-4/06

Antihero – Bonus Footage

Bonus Footage on pikkurahalla kotiinvietävä Antiheron leffa, jossa pelkät boonukset eikä varsinaista leffaa ollenkaan. Kuudeksi ’bonuspartiksi’ jaettu kokonaisuus on loppujen lopuksi nerokas tapa jolla on päästy ulos skeittileffan perinteisestä intro,partit,lopputekstit –kaavasta. Samalla em. ratkaisu kasvattaa Antiherolle ominaista, itseään vähättelevää hälläväliä flavoria potenssiin 10.

Skeittaus on leffassa älytöntä. Trujillo skeittaa kuin eläin, Hewit on kuin rautakanki ja sillä yhellä jonka nimee en tiiä on aika sairaan hyvä tyyli. Muutamat temput näyttää myös Julien Stranger, jonka esiintyminen useammin skettimedioissa ei varmaan haittaisi ketään.

8

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 3-4/06

1st & Hope

Useamman vuoden projektiksi venähtänyttä, Brian Lottin ohjaamaa ja Elwoodin rahoittamaa 1 st & Hopea voi täysin oikeutetusti sanoa skeitti elokuvaksi. Kokonaan elokuvafilmille kuvattu kevyesti käsikirjoitettu puolituntinen tarina tarjoaa skeittausta ihanteellisimmillaan.

Elokuvassa Kenny Andersson ja Brian Lotti tapaavat toisensa Los Angelesin keskikaupungilla ja lähtevät skeittaamaan. Kamera seuraa kaksikon sponttaania skeittausta kaupungin läpi, välillä pysähtyen hetkeksi joillekkin spoteille tallentamaan suurempien porukoiden sessareita. Matkalla päähenkilöiden mukaan tarttuu useita tunnettuja skeittareita. Esimerkiksi Eric Dressen löytyy sushi baarista ja Mike Carrol skeittaa jonkinmatkaa mukana ennen kuin eroaa porukasta mennessään kahvilaan.

Elokuvan taustalla soi kokoelma Beckin musiikkia. Vaihtoehtoisesti on tarjolla ”poetry version”- ääniraita, jota ei kyllä pysty ottamaan vastaan viittä minuuttia kauempaa. Leffan uneliaan fiiliksen sietämättömyyksiin vie siellä täällä slomolla kuvatut potkuttelut ja hitusen liian pitkä kokonaispituus.

Extroista löytyvissä haastatteluissa leffassa esiintyvät skeittaajat kertovat henkilökohtaisista suhteistaan katuskeittausta kohtaan. Haastattelut toimivat myös mainioina esipuheina ennen varsinaista featurea katseltuina. Jonkinmoista behind the scenes -osoiota tai kommenttiraitaa olisin tähän kyllä kaivannut, mutta minkäs teet. Ei kaikkea saa mitä haluaa.

Ehdotonta katseltavaa tämä leffa on niille jotka mielummin potkuttelevat spotilta toiselle, kuin hyppäävät autoon tai julkiseen.
Leffaa jakelee Sony Music, jonka vuoksi 1st & Hope on löytänyt tiensä Stupidon, sekä varmaan monen muunkin levykaupan dvd- hyllyyn. (hetki sitten bongasin leffaa Helsingin asematunnelin Anttilan alelaarista. Yleisestä saatavuudesta Suomessa ei enää tarkempaa tieota. -blogi lisäys)

7
teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 3-4/06

Mynämäki - WTJ

Jos jokin suomalainen skeittileffa nauttii kulttimaineesta, niin se on 2004 valmistunut mynämäkeläisten skeittaajien kieroutuneista mielistä kummunnut Napoleonin Paluu. WTJ, eli Welcome to Jamaica (älkää kysykö miksi), jatkaa täysin siitä mihin Napoleonin Paluussa jäätiin ja vähintäänkin kolminkertaistaa panokset. Mynälinko, omituinen möhkäle minin flätillä (Mynäkaari? Antikaari?) ja Rautanyrkki tekevät kaikki varsin kunniakkaan paluun.

Rautanyrkki tekee jälleen varsin vaikuttavan suorituksen kuljettaessaan teoksen alusta loppuun intron, välipätkien ja lopetuksen päähenkilönä. Skeittaavat sankarit, Joni Kiiskilän ja Jukka Maineen johdolla, hoitavat homman kotiin tavalla minkä vain Mynämäkeläiset taitaa. Todennäköisesti puolet leffan tempuista on sellaisia mitä ei ole ennen nähty... saatikka ylipäätään edes tehty tai osattu yrittää. Kuvaus ja leffan tekninen puoli on myös kohentunut huomattavasti sitten Napoleonin. Välipalana tarjoillaan syväluotaava haastattelu Kenny Hughesista (suomi skeittileffa historian kulta hippuja -blogi päivitys).

Parhaita temppuja tähän on vaikea käydä selittämään, kun en niille nimiä tiedä. Moninkertaisesti hintansa arvoiselta Dvd:ltä löytyy puolituntisen leffan lisäksi jämämatskuista kasattu skeittimontage, Rautanyrkin soolo -elokuva sekä boonuksien mitävittua –osastoa edustava Makedabudoka –elokuva. Jos maailmassa ei ole virhettä, niin tästä leffasta puhutaan vielä vuosikymmenienkin päästä.

10
teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/07

BLOGI LISÄYS:

Nyt kerta tällainen blogi on olemassa, tarjoutuu tilaisuus sellaiseen mihin aikanaan Hang Upin sivuilla ei ollut mahdollista.
Satuin nimittäin olemaan paikalla sinä siunattuna hetkenä kun WTJ sai ensi esityksensä Helsingin maaperällä. Kyseinen tapahtuma sijoittui hiukan ennen sulkemisaikaa Kampin Laminassa pidettyyn juhlavaan tilaisuuteen.
Ennen elokuvaa lievästi päihtynyt Herra Kiiskilä piti puheen, jonka jälkeenpäin kirjoitin oman WTJ:ni sisäkansiin talteen. Uskoisin että maailma on valmis kyseisen puheen internet julkaisulle. Olkaa hyvät.


Mihin on kadonnut se ilo mikä lapsuudessa oli?
Tänäpäivänä kykitään paikallaan eikä ryhdytä irroittelemaan muulkuin kännissa
jotta ei tuntisi itseään naurun alaiseksi.
Mikä velvoite yleisesti se on, että tekee vain päivän työn ja lopun ajan päivästä pysyy rauhallisena?
Onko huumori kuoleman vakavaa?

Menisivät ihmiset luontoon möyrimään ja puita päillään puskemaan ja toteamaan mitä luonto on heille tehnyt kun eivät pärjää ilman yleellisyyksiään.

Traffic - VIA

Pienen, Ricky Oyolan luotsaaman, Philadelphialaislafkan esikoinen tarjoaa fiilikseltään sitä samaa, mitä vaikkapa EE3 aikanaan, kuitenkaan kopioimatta mitään aikaisemmin tehtyä tai nähtyä. Alun lyhyen liikenne-aiheisen intron perään alkaa ensimmäinen partti, eikä skeittaus lopu ennen kuin lopputekstit iskee ruutuun. Nimillä varustamattomia partteja erottaa sopivan lyhyet klipit joissa roikutaan autojen perässä tai sitten ääneen on laskettu persoonalliset kaupunkilaiset. Skeittauksen tyyli, skeittaajat, spotit ja rakenne johon elokuva on editoitu luo koko paketille tietynlaisen raakuuden, jollaista ei ole tullut vastaan aikoihin.

Kaikkien tiimiläisten joukosta skeittauksellaan eniten leffassa miellytti avauspartin omistava Mark Wetzel, harmittavan lyhyellä osiolla siunattu Andy Bautista, kebab ravintoloitsijaa muistuttava Henry Panza, Ricky Oyola sekä editoijan pallilta käsin itselleen viimeisen partin suonut Rich Adler. Rich Adlerista on vielä sen verran sanottava, että tällä partilla rikottiin jää, mikä hänen skeittauksen ja allekirjoittaneen välillä vallitsi. Nollie hänkän yli frontti wallrideen? Kyllä!

8
teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/07

WHEI

Wheissä häärää abaut samat jannut mitkä ovat tulleet tutuiksi Ananator ja E-Molli leffoista. Whein vertaaminen noihin edellä mainittuihin, varsinkin E-Molliin, on itselle lähes väistämätöntä. E-Molli oli tulessaan erittäin tiukka ja vahva paketti jossa ei miinuksia juuri ollut. Wheistä voi sanoa myös tuota ihan samaa. Kaikki on tehty enemmän kuin hyvin, ja taso on joka osa-alueella himpun verran parempaa mitä viimeksi. Kuitenkin, rimaa nostettiin Mollilla kerta heitolla useampi pykälä, kun nyt Whei oikeastaan vaan hienosäätää tasoa himpun ylöspäin. Whei yltää ylemmäksi kuin edeltäjänsä, mutta E-Molli iski ilmestyessään kovempaa.

Whein parttirakenne eroaa hiukan yleisestä. Parttien kasaus kriteerinä ei ole toiminut joka kerralla henkilöt, vaan spotit. Muutamilla lyhyillä spotti parteilla nähdään sessari henkistä skeittausta, joissa mukana myös pirun kovia juttuja. Esim parhaiden parttien omistajat, Samu ja Hökä leiskauttelevat omien parttiensa ulkopuolella muutamat erittäin väkevät liikeet, Samun paras rani tässä leffassa, taitaa jopa olla oman osuuden ulkopuolella. Useita näkemisen arvoisia trikkejä parteissaan viljelee myös Tatu, Teemu ja Pete. Boonus osastolta löytyy muutama ihan katsomisen arvoinen pätkä sekä mahtava dvd kuvitus osio. Keksisitkö sinä erilaiset kuvitukset 200 dvd-levyn pintaan? Minä en.

8
teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/07

TWS – Let’s Do This!

Transworldin uutukainen näyttää ja kuulostaa ihan siltä samalta kun pari edellisempää ’issuetakin’. Jon Holland ja Jason Hernandez eivät ole edes yrittäneet muuttaa totuttua kaavaa vaan kaikki menee niin kuin ennenkin, vain pääosan esittäjät vaihtuu. Paljon on tultu alaspäin Reasoneista ja Modus Operandeista. Mutta ymmärtääpä sen. Skeittauksen nousukausi on tältä kertaa jo takanapäin ja toisaalta miksi panostaa leffaan suunnattomasti rahaa ja aikaa, jos jengi jokatapauksessa kattoo sen netistä. Joo, osoitan sormellani vaikkapa suoraan sinuun. Milloinka ostit viimeksi skeittileffan? Millonkas viimeksi latasit sellaisen netistä? Skeittileffoilla tokko on ikinä suuria summia rahaa tahkottukkaan, mutta kuinkahan pitkään niitä jaksetaan enää edes tehdä kun ei niitä kukaan tunnu ostavan.

Ostaminen on tällä kertaa tehty hiukan helpommaksi alennetulla hinnalla, verrattuna aiempiin TWS tuotantoihin. Rahojesi arvoiseksi leffan tekee avaava Brian Brownin partti ja leffan päättävä aivan mahtava Emmanuel Guzmanin partti. Emanin skeittaus on jopa ennennäkemättömän monipuolista; liekkö aiemmin tullu vastaan parttia joka sisältää: fs invertin ja bs nosebluntin puulissa, nollie fs nose transferin, nosegrind revertin hänkkään, polejameja ja hillittömän nollieflip hillbombin. Edellä mainittujen välistä löytyy ylläripommeja sisältävä montaasi ja omat osuudet Clint Peterssonilta, Devine Callowaylta ja Peter Smolikilta. Devine ja Clint on ainakin allekirjoittaneelle suht helposti ohitettavaa matskua, mutta Smolik nyt on Smolik. Eihän tämä partti oo mitään verrattuna vaikkapa Fullfill the Dreamin osuuteen, mutta nykypäivän Smolik edustaa omalla tavallaan jotain tosi siistiä. Parrasvalot on kääntyny jo aikapäiviä sitten muualle tästä vuosituhanteen vaihteen skeittistarasta, mutta silti jaksaa. Omalla tyylillä, omia juttuja. Hate it or love it.

Ekstroista löytyy hyviä bonareita, kuten SkateMafia partti, Indy Austraaliassa ja NyC –montaasi, jonka kehoitan katsomaan ilman ääniä koska musiikiksi on valkattu jotain ihan uskomatonta paskaa.
Kokonaisuudessaan leffa on sellasta semi kovvaa kammaa, jota joka tapauksessa kattoo mielummin telkkarista kun tulitikkulaatikon kokoisesta ruudusta tietokoneen näytöllä.

6
teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 4/07

Nike Sb - Nothing but truth

Niken onnistunut invaasio skeittimarkkinoille on puhututtanut ja jakanut porukkaa enemmän kuin mikään muu skeittijalkineita valmistava firma koskaan ennen. Nike Sb:n leffa jakaa porukan todennäköisesti vielä kertaalleen kahtia. Tästä joko tykkää tai ei... tai no voihan tästä tykätä semistikkin.

Leffa on kokonaisuudessaan tunti 20 minuuttia pitkä. Karkeasti noin puolet kestosta menee tiimiläisten näyttelemiin kohtauksiin jossa pyritään tekemään elokuvaa. Tarina on siis elokuva elokuvan teosta. Idea sinänsä on ihan ok, mutta ei ehkä kuitenkaan kovinkaan mielenkiintoinen. Välissä ihan hauskoja ja jopa naurun arvoista toimintaa, mutta juoniosio tosiaan on sen puoli tuntia niin eihän sitä jaksa. Dvd:n hyvä puoli on skibediweinau. ’Juoni’ –osiot voi skipata yli ja pääsee suoraan skeittiparttien alkuun, mutta kovasti tähän ois kaivannu skateonly-featurea.

Kun skippaamme itsemme homman ytimeen, eli skeittipätkiin ja unohdamme sinällään asiaan kuulumattomat väliosiot, voi todeta sen että Niken leffa on hyvinkin perinteinen ja kursailematon skeittileffa. EE3:stä parhaiten tunnettu Dan Wolfe on istunut editoijan ja pääkuvaajan pallilla ja jälki on sen mukaista. Slomoja taitaa olla koko leffassa se kaksi kappaletta ja liekkö crossfeidiäkään on käytetty kertaakaan. Parteissa ei tunnu olevan mitään kunnon endereitä vaan joka partti loppuu vähän niinkuin varkain. Vaikka en olekaan mikään afterblackhammer –tyylisten parttien ylin ystävä, niin ois näihin partteihin kuitenkin toivonu edes jonkinmoiset selkeät lopetukset. Kuvaukset on selkeästi hyvinkin monen vuoden ajalta ja avustavia kuvaajia on vaikka kuinka monta. Kuvauksen taso siis heittelee laidasta toiseen eikä mitenkään kauhean hifistä jäljestä voi puhua.

Partteja tässä leffassa on 14! Team Brazilian, sekä jonkimoisen ylemmän flowasteen partin ois voinu suorilta siirtää bonus osastolle, koska sieltä löytyy muutenkin iso liuta erittäin hyviä flowteam partteja. Karsimista ois muutenkin voinu harrastaa reippaammin. Samoja trikkejä eri spoteilta on tosi paljon ja aika-ajoin tulee fiilis että ”tonhan nyt ois tehny kuka tahansa”. Muutenkin Niken tiimi on osittain hyvinkin pro tason eläkeosastoa. Ymmärtäähän sen jos ikä alkaa painaa, mutta väitänpä että ’meijän’ Jake teki viime kesänä enemmän uusia trikkejä kun vaikkapa Supa, Childress ja Reese yhteensä viimeiseen 10 vuoteen. Parhaat partit menee Wiegerille, Omarille ja Levikselle. Mieltä lämmittää myös Todd Jordanin todennäköisesti ensimmäinen kokonainen partti koskaan. Wiegerin inwardheelilläsisään –trikkejä lukuun ottamatta, missään partissa ei tosin nähdä oikeastaan mitään kovin uutta tai ennen näkemätöntä. Täysin uudet trikit ja innovaatiot jää näkemättä, mutta silti skeittaus on kauttaaltaan eritääin mielekästä katsottavaa. Hyää tyyliä löytyy roppakaupalla ja hyviä temppuvalintoja niinikää lähes kaikilta. Tykkään. Lopuksi vielä pitää painottaa että dvd:n bonus osiosta löytyy tosiaan erittäin hyvää skeittausta abaut puolen tunnin verran mm. Mäkelän Simolta ja Pietiläisen Villeltä.

7
teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 4/07

Ponkes Movie

Ponkesin toinen leffa on jopa maailman mittakaavassa merkittävä teos toteutuksensa puolesta. Lähes puolituntinen leffa on kuvattu 99% hd-videokameroilla. Kuva on parempi laatuisempaa kuin koskaan ja kameroitten mahdollistama ’oikea’ slomo kuva on editti ohjelmien tarjoamaa vastaavaa huomattavasti smuutimpaa.

Slomo vaihde onkin ollu sit aika usein käytössä, mikä alkaa sit useammilla katselukerroilla haukotuttamaan. Maininnan arvoisia on myös vaijjeireiden varassa suoritetut kamera-ajot joita on aiemmin nähty saman tekijä-remmin lumilauta leffoissa. Lievän snoukkileffa tatsinhan tämä tekniikka tuo tähänkin leffaan mutta hyvältähän se näyttää. Lähes joka trikki on kuvattu kahesta eri kulmasta mikä on sit antanut vaihtoehtoja editti pöydälle ja ihan onnistuneesti leffa on leikeltykkin kasaan, vaikka mukaan on päässyt vähemmän toimivia ratkaisujakin, joista esimerkkinä vaikkapa Samun frontti wallride. Parissa kohtaa myös tuntuu että kuvauksen toteutus on ajanut kuvattavan trikin ohi ja trikki jää vähän niinkun sivuseikaksi. Pieniä narinan aiheitahan nämä on, mutta näin hifissä toteutuksessa pienet jutut pomppaa helpommin esiin.

Skeittaus on oikein hyvää, varsinkin kaikkien skeittareiden toimesta. Mukana tosiaan partit myös parilta lumilautailijalta... tiedä sit nähäänkö vaikkapa Samulta ja Tuukalta partit Ponkesin mahdollisessa snoukka- leffassa?

Henk. koht. on annettava propsit aina jos joku tekee leffan tavalla mitä ennen ei oo tehty tai nähty. Näin myös tässäkin tapauksessa. Todettakoon kuitenkin etten näe tämänkään leffan jälkeen kovinkaan vaikeana tehtävänä pukata ulos Suomen parasta kauppa-leffaa. Ne pari parttia lyhyempänä ja hillitymmällä slomoilulla, ja ripauksella skate or dietä tämä leffa ois nostanu riman jo hitusen ylemmäksi. Hintalaatusuhde räjäyttää katon - leffa ilmaiseksi Ponkesista (ei saa enää -blogi päivitys).

5
teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 4/07

Coda Skateboards – Self Titled

Coda on ylipieni New York firma, jonka pystyssä pitämisestä vastaa takavuosien 5boro –pro Pat Smith. Patrickin lisäksi muita tuttuja nimiä tiimissä on ainakin Vicious Cyclestä tuttu ’Lurker’ Lou Sarkowsky ja San Josen taakseen jättänyt hujoppi, Ricky Espinoza.

Firman ilmeisesti ensimmäinen leffa on helkkarin onnistunut tapaus. Reilussa kahdessakymmenessä minuutissa käydään läpi seitsemän parttia, joista ainoastaan yhdestä en jaksanut sen suuremmin innostua. Skeittaus on tyyliä wallride ja street ranit, mutta vaikka tätä tämmöstä onkin viimeaikoina nähty vaikka kuinka, on Codan leffassa asiat loksahtanu paikalleen 100 kertaa paremmin kuin vaikka viimesimmässä Staticissa.

Parttien sekaan ei oo kuvattu mitään hd/filmi hengaus matskuja jossa kuvattava olevinaan esittää että ei tiedä olevansa kameran edessä. Sensijaan ainoa mauste skeittauksen seassa on kunnon streetlife-clipit palavista taloista tappeleviin pikkulapsiin. Kovvaa! Paras partti jos pitäisi nimetä ni varmaan joutuis kallistumaan Lurkkeriin lähinnä mielipidesyistä. Skeittaus kun on tasasen vahvaa koko leffassa. Coda on tän leffan perusteella erittäin rehti ja todellinen itä.
www.codaskateboards.com

8
teksti on julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/08

Nomad – A Nomad point of View

Nomad on espanjalainen skeittifirma. Ilmeisen ankealla nimellä (mikä näitä espanjalaisia vaivaa? Jart?) varustettu firman nimekkäimmät skedeejät on Lyu-Pa Sin ja Raul Navarro. Molemmat edellämainituista esittelee taitojaan oikein hyvien parttien muodossa, Lyu Pa’n todistaessaan olevansa yhä euroopan siistein skedeejä.

Leffan suurin ongelma on pituus. Lakain leffa onnistuu pitämään pituudesta huolimatta homman hyvin paketissa älyttömän hyvän ja monipuoisen skedeyksen avulla. A Nomad Point of View taas ei onnistu siinä millään osa-alueella. Jos partit olisi vaan tiimilistan lihavoiduilta nimiltä, homma toimisi vielä ihan hyvin. Homman vesittää nämä jonkinsortin b-tiimiläiset joita on ensinnäkin erittäin vaikea erottaa toisistaan ja toisekseen heitä on ihan liian monta.

Pointsit joutuu antamaan tyylikkäästä leffan paketoinnista ja kylkiäisenä tulevasta valokuvakirjasta. Mielenkiinnolla täytyy myös odottella Nomadin tulevia tuotantoja. Tiimiin on nimittäin tämä leffan valmistumisen jälkeen lisätty sellaiset nimet kuin Lee Smith ja Henry Sanches. Sanchin slap-foorumi postailujen perusteella ei tosin voi olla ihan varma että onko hän itse ihan täysin tietoinen asiasta. www.nomadskateboards.com

4
teksti on julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/08

Lesque - Endless Question

Lesque on nelihenkisellä tiimillä edustettu uudehko Japanilainen dekkifirma. Leffaa katsoessaan ei tarvitse kärsiä mistään kulttuurishokista, kuten Osaka Daggerssien kanssa on ollut tapana, vaan tarjolla on tyylitietoista kurbipainotteista streetskeittausta melko länsimaiseen henkeen.

Musiikki painottuu indierokkiin mutta mukana myös vähän räppiä ja jonkunsortin jazzia. Jotenkin odotin ehkä vähän ekstoottisimpia valintoja musiikkien suhteen, mutta näinhän se menee. Suht harvassahan ne suomibiisit on suomalaisissakin leffoissa. Leffan tosi siistit ja ennennäkemättömät spotit löytyy kuulemma Japanin lisäksi Soulista ja Taiwanista. Jos jollakulla on matka viemässä tuonnepäin maailmaa niin kehoitan tutustumaan tähän leffaan.

Hyvien skeittileffojen ystäviä voi myös varauksetta kehoittaa tämän leffan pariin. Kyseessä on varsin onnistunut leffa jokaisella osa-alueella. www.lesque.com

7

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/08

Listen Skateboards – Viajeros Locos

Listenin leffan nimen englanninkielinen käännös on The Crazy Travelers. Osuvasti valkattu nimi, koska leffasta tuntuu olevan se kolme neljäsosaa kuvattu jossain muualla kuin jannujen kotikulmilla. Vähemmän tuttuja spotteja siis tarjolla.

Fiilis leffassa on erittäin etelä amerikka. Musat on just sitä mitä ne artistit joitten nimiä et oo ennen kuullu, soittaa Porin Jazzeilla. Letkee ja ihan jees meininki siis. Itselle parhaiten New Dealin 7 Year Glichin tekijänä mieleen muistuva Ricky Bedenbaugh, ei ole tätäkään leffaa tehdessä riskejä ottanut. Editointi on vakaasti safe zonella, eikä yhtään clippiä ole leikattu yhtään kaavasta poiketen. Jojottavia aftereffects-slomoja on sit käytetty turhankin paljon.

Skeittaus on ihan hyvää, paikoitellen parempaakin, mutta siihenpä se sit jääkin. Viaejeros Locos on tosi kertakäyttöinen leffa. Ei tässä suoranaisesti mitään vikaakaan ole, mutta ei tätä todellakaan tartte useasti kattoa.

69

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/08

Zoo York – MixTape

Zoo Yorkin esikoisleffaa, tätä skeittileffahistorian keskeistä merkkiteosta saa vihdoinkin dvd:nä. Zoon pitkäaikaiseen kuvaaja/editoija R.B. Umaliin yhteyttä ottamalla saa itselleen ostettua pikkurahalla kotipolttoisen dvd:n jolta löytyy Mixtapen lisäksi myös mahtava Peep This.

Autenttisen New York skedeysken lisäksi MixTapesta merkittävän tekee parttien biiseinä toimivat ainutlaatuiset studiosessio tallenteet vuosilta 91-98, sellaisilta artisteilta kuten Method Man, Busta Rhymes, Fat Joe ja Ghostface Killa. Jos nämä artistit tai ysäri räp meininki on lähellä sydäntäsi ja et ole tätä leffaa nähnyt tulee sinun korjata asia mitä pikimmiten.

Muutenkin jos haluat olla yhtään perillä siitä mikä on kovaa ni hanki tämä jostain käsiisi. Helpoiten tämä onnistuu mailaamalla osoitteeseen rbumali@hotmail.com (ei mitään hajua onko enää nykyään saatavilla -blogi päivitys). Varaudu paypal tunnuksin.

nostalginen 10

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/08

6.7.2010: Viimeistään nyt tarjous on siis päättynyt, elikkä Umalille on turha enää mailailla tän dvd:n perään. Ei ole enää saatavilla.

Static 3

Klassikko kamaa oleva Static 2 toimi ilmestyessään selkeänä suunnannäyttäjä seuraavan vuosien skeittileffoille. Hänkkä painotteinen putoaminen alkoi muuttua Static 2sen myötä enemmän maanläheisempään skeittaukseen, mikä oli kaikinpuolin positiivistä. Skedeyksen tyyli on tässä kolmosessa samaa linjaa kuin kakkosessakin, mutta nyt kun näitten viime vuosien aikana tuosta meiningistä on tullut perus kauraa, niin ei se enää juuri sykähdytä ihan samallatapaa.

Stewart on sanonu että kuvatessaan välittää enemmän spoteista kun trikeistä, ja se kyllä näkyy. Raneista varsin monet tuntuu vaan täytteeltä. Sellanen ”just skating” –meininki on ihan jees ja tosi sponttaanit ranit on kans ok, mutta kun monet tän leffan raneista on selkeesti suuniteltuja ja silti niissä ei oo sitä the-trikkiä, mikä tekis siitä ranista kuvaamisen arvosen.

On leffassa paljon hyvääkin mutta koko soppa menee viimestään pilalle musiikkien myötä. Musat on niin uskomatonta kuraa, paria biisiä lukuunottamatta, että ei mitään järkeä. Editoinnissa on tehty kans jotain tosi ihmeellisiä ratkaisuja hiljaisine hetkineen ja hämmentävine partin lopetuksineen.

Paras pätkä on Dennis Duranten lyhäripätkä mikä ei toisaalta oo mikään ihme. Manfre on kans aika miehekäs mutta silti ei oikein pääse vauhtiin. Ekan katselun jälkeen oli sellanen fiilis että täähän voi ajan kanssa osoittautua erittäinkin toimivaksi leffaksi. Fiilis oli ilmeisesti väärä, sillä ei tämä ole vajaalla kymmenellä katselulla vielä ainakaan auennut yhtään sen enempää.

4

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/08

GD - GD2

Helsinkiläisen GD-’tiimin’ jäseniä menisi vielä helposti epähuomiossa sanomaan pikkujätkiksi. Tiimin kakkos leffa, eli Gold Digger, osoittaa moisen leimaamisen virheeksi. Skeittauksen lomassa esiintyvästä epäkypsästä toiminnasta myöhemmällä lisää, mutta jos puhutaan itse aiheesta, eli skeittauksesta niin kyllä tässä on jo selkeesti astuttu nappulaliigasta isommille kentille.

Pikku –etuliittettään enää tarvitsematon Mikko skeittaa varsinkin kuin täysikasvuinen mies (ilmaisilla Controllin laudoillaan). Kuvaaja/editoija Rubbari on tempullisesti edistynyt todennäköisesti eniten sitten edellisen leffan ja saanut itselleen aikaan tosi hyvän partin. Liljan veljeksillä on tyylipuoli kunnossa niin hyvin että vanhempi veli Aku saa huhujen mukaan jo ilmaista lautaa Melodicalta.
Enderi partin Ari taas on ehkä se leffan suurin yllättäjä. Hyviä laineja, yliteknistä kurbia (flip bstail bsflip out) ja leffan päättävänä trikkinä fs 360 ollie Pasilan tuplista! Että ei tartte sit sitäkään käydä enää tekemässä. Maininnan arvoisia on myös Virtasen Miikan jutut frendi partissa ja Jackie Chan –Maken mahtava ss flip bs teilillä alkava rani Vuosaaren altaalla.

Leffan toteutuspuolesta voi taas nurista vähän enemmän. Samalta dvd:ltä löytyvään tiimin edelliseen leffaan Grave Diggeriin verrattuna tämä uudempi on paljon vaikeampaa katsottavaa. Tätä jälkimmäistä leffaa on ilmeisesti oltu porukalla editoimassa jolloin yhtenäinen selkeä linja ja leffan rakenne, mikä pisti positiivisesti silmään Gravessa, on poissa. Mukaan editoidut ’hauskat’ läpät on yleensä hauskoja korkeintaan sen oman porukan kesken. Raivoaminen, huutaminen ja kiroilu on täysin ohi. Ja kuvaajille kans vinkiksi että kannattaa keskittyä siihen olennaiseen ja pitää se päänsä kiinni kun on siellä linssin takana. Ainakin jos sieltä tulee noin luokatonta läppää mitä nyt. Ideaali tilanne olis jos GD 2:sen skede matskut ois editoitu samalla lailla kun GD ensimmäisessä. Ehkä sit ensivuonna?

Väijjykäähän tämä leffa jossain jos kykenette. Joitain partteja löytyy myös varmaan myös Youtuben kätköistä. Ja voisinpa oikeestaan veikata että parinvuoden sisällä alkaa näitä kundeja näkymään myös tämän lehden sivuilla.

7

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 4/08

Tiltmode Army - Bonus Round

Tiltmode Armyn uusin tuotos, Bonus Round on parasta vastinetta rahoille ja siis tosiaan meinaan sitä. Niikun ihan oikeesti, mukaan lukien kaikki koskaan kaupan olleet tavarat, Bonus Round -tupla dvd on paras ostos jota voit koskaan tehdä.

Kahden dvd:n sisuksista löytyy sisältöä vaikka millä, mutta aloitetaan nyt ruotimaan sitä minkä kaikki onkin jo netistä kerenneet katsastamaan, aivan kuten Bonus Roundin traileri ennusti: "Coming soon to your nearest illegal download". Internetin syövereissä jo tovin ladattavissa ollut Bonus Round on TiltModen neljäs leffa. Meininki on aikuisempi ja skeittaukseltaa "vakavampi" ja ehkä kuivempi kuin aiemmat. Toisaalta taas skeittaus on todennäköisesti ainakin jollain mittarilla parempaa ja uskoisin että tämä leffa uppoaa kansainväliseen valtayleisöön paremmin kuin aiemmat. Itse tosin muutoksesta en niin kummemmin välitä.

Leffan avaava, Nestor Judkinssin partti on pirun hyvä. Vikan ranin nosebluntti on yks siisteimmistä sellaisista koskaan. Nestorin partti on kuitenkin sellainen partti mikä voisi olla ihan mistä tahansa skeittileffasta. Samaa mieltä joutuu olemaan Josen ja Caswelin parteista. Kaikki pirun hyviä, kyllä, mutta melko "vakavia" ainakin jos otetaan huomioon että kyseessä Tiltmode -leffa.

Parhaiten oikeeseen modeen leffa tuntuu käynnistyvän keskivaiheilla johon sijoittuu mm. Jerry, Louie, Eversole, Halba + Pancho, Jesse Erickson, Julian Quevedo + monet muut. Erityismaininta on myös annettava Cairo Fosterin ja Paul Sharpen kimppapartille. Harvoin mistään yhteispätkästä on välittynyt noin selkeästi se kuinka paljon parivaljakko on skeitannu yhdessä parttia kuvatessa.

Tiltmodemaisia läppiä on tässä leffassa melko harvakseltaa, mutta esim Dolly Shot, ja Alien Workshop dissaus -läpät on varsin onnistuneita. Bonus Round on helkkarin hyvä skeittileffa, josta kuitenkin jäi tekijäporukan taustat tietäen hiukan kylmä fiilis.

Mutta eipä siinä ollutkaan vielä kaikki. Yleistä tietoahan on ollut se että Bonus Round tupla dvd pitää sisällään aikaisemmat TMA -leffat: Tiltmode, Man Down ja Memories of Moron. Itselle melko yllätyksenä kuitenkin tuli että noidenkin lisäksi paketistä löytyy viekä muutakin. Ja väitän että kyseessä on kaikkien aikojen ylläri kamaa.

(Bonus Round: )Ghetto B-Side, on 55 minuutin Tiltmode -leffa. Se autenttisen "Tiltmode-fiiliksen" puute, mikä Bonus Rundia mielestäni vaivasi, korjataan moninkertaisesti B-puolella. Ykköspuolella esiintyvien skeittaajien, osittain jämämatskuiksikin kutsuttavien, matskujen lisäksi kakkos-leffa sisältää mm: montageittain San Jose lokaaleja, Jose Rojon ja Ricky Espinozan yhteis partin, Warren Jenkinssin oluen ja skeittauksen avioliitolle pyhitetyn partin, Louien ja Jerryn kakkos partit, pöyristyttävää Colt Cannon kampetta, lisää tosi kovaa John Choita ja jopa Shawn Mandolin.

Jossain määrin B-puoli on jopa parempi kuin varsinainen Bonus Round. Leffassa on yltiö hyvä kaveri-leffa fiilis. Jos joskus (seuraavalla kerralla kun) oma skeittaus into ja fiilis on solmussa, niin ei tartte monesti miettiä mitä videotallennetta siihen tulee lääkkeeksi katsottua.

Paketin viimeinen feature on 45 minuutin kokoelma Jesse Ericksonin lyhytelokuvia, kuvitteellisia alkoholi ja savuke -mainoksia, sketsejä, aamuyön videoklippejä ja skede-skittejä. Ilmeisesti jonkunnäköisen elokuvakoulun penkkejä kuluttavan Jessen pätkät on varsin hyvin toteutettuja ja monet oikeasti varsin hauskoja, varsinkin kun ottaa huomioon että kyse on ihan omaa hupi-näpertelyä. Pätkät on kuvattu sekä filmille että digivideolle.

Kerrataanpa vielä. Kahdelta dvd:ltä siis löytyy:
Tiltmode
Man Down
Memories of Moron
Bonus Round
Ghetto B-Side
Big Jess, Lil Shorts - feature

Puhutaan siis noin viidestä ja puolesta tunnista kingikamaa. Vaikka en ole edes Memories of Moronia kokonaan vielä katsonut, väitän että tämä on todellakin se yksi ja ainoa dvd kotelo sisuksineen mikä lähtisi sinne sähköverkolla, tv:llä ja dvd soittimella varustetulle autio saarelle.
En voi enempää suositella tämän hankkimista.

ei tälle voi ees mitään arvosanaa antaa, täysin off the scale -kamaa

Last of the Mohicans

LOTM on viimevuoden kovimpia, kansainvälisen tason indie skedeleffoja. Ameriikan etelässä kuvatussa leffassa on toki varsin nimekäs vetäjälista ja muutama sponsorikin, mutta kyseessä on silti periaatteessa Floridalaisen skeittikuvaaja Joe Perrinin omakustanne leffa.

Runsaspäisen esiintyjäkaartin nimekkäimpää osastoa edustaa Fred Gall, Danny Renaud, Steve Durante, Ed Selego ja Dave Caddo. Edellä mainituista kukaan tosin ei vakuuta erityisemmin tässä leffassa. Hyvinhän ne skeittaa niinkun aina ennenkin mutta parempaakin noilta on nähty. Parhaat partit leffassa on ehdottomasti 80’s Joella ja Ross Normanilla. Varsin tuntemattomat kundit on saaneet aikaan ihan sairaan hyvät partit joita molempia on tullu katottua useemmin kun kaikkia muita leffan partteja yhteensä. Todd Jordanilla oli kans jotain ihan hyviä juttuja jossain montaasissa ja melko hauska yö-skede/baari-skene –partti on myös hyvä.

Kuvaus- ja editointipuoli on virheetöntä ja hyvää, mutta ei kuitenkaan liian hajutonta ja mautonta. Etelän meininki alligaattoreineen yhdistettynä rosoisiin ja raffeihin spotteihin luo leffalle hyvän yleisfiiliksen. Pituutta tosin on taas jälleen kerran liikaa. Hitto jos sitä saisin euron joka kerran kun pitää valittaa leffan pituudesta, niin rikas mieshän tässä jo ois.

Ekstroissa merkittävämpänä featurena kokoelma Killatapes-nettisivulla julkaistuista klipeistä. Leffaa voi tilata esimerkiksi osoitteesta www.thekillatapes.com.

8

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/09

FTC – Video Collection

Uusi kahden dvd:n boksi pitää sisällään kaikki neljä FTC-skeittikaupan leffaa. 2003 julkaistuun yhden levyn FTC Trilogiaan verrattuna mukana on tosiaan myös uusin 2005 vuoden leffa.

Leffojen klassinen kovuus painottuu pitkälti ensimmäiseen kahteen tai kolmeen. Aaron Mezan tekemät Finally (1993) ja etenkin Penal Code (1997) on ysäri Frisco meininkiä kovimmillaan. Penal Code on mahdollisesti yksi kaikkien aikojen parhaista skeittileffoista koskaan ja itsessään jo koko boksin hinnan arvoinen. Finally on vaatimattomammasta maineestaan huolimatta myös erittäin hyvä leffa sisältäen todennäköisesti kaikkienaikojen kovimman Chicon partin. Prescottin FTC3(2001) on taas 2000-luvun alun IPath-nostetta ja henkilökohtaisesti mulle yksi eniten katsotuista leffoista, vaikka tätä ei vissiin yleisesti olekaan pidetty minään merkkiteoksena. A Fine Line Between Love and Haight (2005) on taas yleisesti jo suht unohdettu ja vähän pidetty leffa, vaikka sisältääkin erittäin loistavat Lee Smithin ja Adrian Williamsin partit.

FTC3:n VHS-versiossa lopputekstien jälkeen tulevat ns ”noppa pätkät”, eli orastavan ICS –skeittifirman(Western Editionin kokeiluvaihe tms.) promo, puuttuu edellisen dvd julkaisun tapaan myös tästäkin julkaisusta ja se on iso miinus.(blogi lisäys - kyseisen promon pidempi versio löytyy 48blocksista, eli tästä) Dvd ekstrat on loppupeleissä pelkkää silsaa ja siitä toinen iso miinus. Kansipaketointi on tosi hieno vaikka sisältääkin pieniä ristiriitaisuuksia levyjen sisältöön verrattuna.

Jos et näitä leffoja ennalta omista, suuntaa katseesi eBayhyn. Tämä Deluxen jakelema boksi on jo myyty loppuun, mutta eBay-kauppiailta tätä voi vielä löytyä. Ftc:n leffat on kuitenkin selkeästi merkittävällä paikalla skeittileffahistoriassa, joten ne kuuluvat ehdottomasti jokaisen itseään arvostavan skeittileffa-miehen hyllyyn.

Leffat itse täyttä kympin kamaa.
Boxin viimeistelemättömyys ja ICS-osuuden puuttuminen tiputtaa kokonaisarvosanan9:si.

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/09

The Scrum Tilly Lush

Kokonaan Super8-kaitafilmille kuvattu The Scrum Tilly Lush on Irlantilaisen Philip Evansin projekti. Kaitafilmi on muihin elävää kuvaa tallentaviin medioihin verrattuna varsin vekkuli alusta. Filmi palaa joka yrityksellä ja filmi maksaa. Skeitti-kaitafilmikuvaajien perisyntinä onkin kuvailla varmoja kohteita. Ja skeittarit temppuineen ei oikeastaan ole niitä.

Todennäköisesti edellämainitusta syystä tämän leffan puolesta tunnista reilu puolet on sitä klassisen kliseistä kaitismatskua. On mukana tietty skeittaustakin, ajoittain yllättävän kovaakin, mutta ois nyt sit kerrankin pysytty vaan ihan siinä skeittauksessa. Miks piti venyttää sinne puoleen tuntiin kuvailemalla tiiliseiniä ja taivaanrantaa? Mä kun oisin niin halunnu tykätä tästä paljon enemmänkin. Leffan idea ja parttijako on tosin hiukan erilainen kun normaalisti ja periaatteessa oikeuttaa maisemien kuvailun paremmin kuin yleensä.

Partteja on siis 11 ja jokainen niistä on kuvattu eri Euroopan kaupungissa. Mukana on mm. Janne Saarion Helsinki, Soy Pandayn Pariisi, Danny Wainwrightin Bristol ja tässä leffassa skeittauksellisesti ehdottomasti kovatasoisin Wiegerin Amsterdam.

Ajoittain leffa onnistuu tuomaan kaupungit piirteineen melko lähelle katsojaa. Tai siltä minusta ainakin tuntui. Tunteen oikeellisuutta en osaa sanoa kun en monessakaan elokuvan kaupungeista ole vieraillut. Helsinkikin kun jäi minulle jopa kaikista vieraimmaksi, joten tiedä sit noista muistakaan, et kuinka ”oikean” kuvan mistäkin kaupungista sai. Vaikka korkeahkot odotukseni ei tältä leffalta kovin hyvää vastinetta saanut, on The Scrum Tilly Lush ehdottomasti katsomisen arvoinen teos. Kiinostuneet voi suunnata katseensa Laminan verkkokauppaan, josta leffaa ainakin vielä tämän blogi merkinnän teon hetkellä löytyy useampi kappale ja vielä varsin huokeaan 9€ hintaan.

6

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/09

Free Pegasus

Hang Upin numerossa 3-4/06 arvosteltu First & Hope on nyt saanut periaatteessa jatkoa. Free Pegasus on First and Hopen tapaan myös Brian Lottin aivoituksista syntynsä saanut, löyhästi juonellinen skeittielokuva. First and Hopen sijoittuessa Los Angelesiin on Free Pegasus dvd-matka Barcelonaan.

Puolituntisen leffan päähenkilö, Cooper Wilt (Cooper Wilt), herää aamulla, juo kaffet, näkee kavereita ja skeittaa ympäri kaupunkia. Ei siinä että noin 60 kaveriin törmääminen yhden päivän aikana olisi jo aikamoinen saavutus, päähenkilö vielä tapaa tytön, ihastuu ja ratsastaa lopussa auringon laskuun mimmi kainalossa. Barcelonahan näyttää myös tässä leffassa ja on myös oikeasti varsin kiva kaupunki, ja jonkinlaista ylistyslaulua sitä kohtaan Free Pegasus vissiin pyrkii laulamaankin, mutta tulos on niin uskomattoman kornia kampetta että katsojaakin hävettää. Aikuiset ihmiset!

Leffassa on joo skeittaustakin ja on Suomalaista edustustakin, mutta kaikki hyvä pyyhkiytyy nolliin tämän kuin yläaste ikäisen tytön kynästä peräisin olevan käsikirjoituksen myötä. Homma kuorrutetaan vielä kivoilla korulauseilla kuten. ”It’s time, my friend. Time to free pegasus...”. Okeei? Ei jatkoon.

1

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/09

Thrasher – Brutality

Ymmärsin että Thrasherin Beer-leffojen sarja piti jäädä viisi -osaiseksi trilogiaksi. Kuitenkin, Brutalityn kansilehden mukaan, leffasarja täydentyi nyt kokonaiseksi six-packiksi. Varsin loogista.

Meininki Brutalityssa on ylläripylläri sitä samaa mitä viimeisissä viidessä Thrasherin leffassa, enkä varmasti osaisi sokkotestissä erottaa näitä kuutta leffaa toisistaan. Ei tää huono oo. Tuntuu tosin vaan että ois nähny tän jo aiemminki. Ja monesti. Takuuvarma fiiliksen tuoja, puuli/kaari –sesssareille ja etenkin skedeyksen tähän osastoon nörtähtäneille, Brutality jokatapauksessa on.

Leffasta löytyy omat keskiverto partit Fred Gallilta ja TNT:ltä sekä erinäisiä sikin sokin montageja. Extroista löyty yllättävän mielenkiintoset Bust or Bail ja Slaughter at the Opera kisakoosteet. Lisäksi dvd ekstrojen positiivista osastoa oli Avi Luzian kokonainen partti, Trujillon jämät ja Japani touri.

Mikä sen Antiheron ihmelapsen nimi on (nyt tiedän, ja tiedät varmaan sinäkin: Robbie Russo)? Se nimittäin repi skeittauksellaan sen Washington streetin parkin kappaleiksi.

5

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/09

Beauty and the Beast

Touri leffat ovat loistaneet poissaolollaan lähes puoli vuosikymmentä, mutta nyt tulee taas. Beauty and the Beast tourin, eli Girlin ja Antiheron 2008 vuoden luoteis- Amerikan yhteiskiertueen, videotaltiointi onkin sit suoraan ja saman tien paras tourivideo, koskaan. Tämä tourileffa on oikeesti myös parempi kun monet ns ”oikeat leffat”. Tämä on sitä fiilistä ja kovvaa.

Dvdltä löytyy sekä Girlin Beauty-edit, että Antiheron Beast-edit, jotka siis molemmat käyvät läpi saman kiertueen hiukan eri tavalla ja eri kuvasuhteissa (Beauty 16:9, Beast 4:3). Vaikka samoja trikkejä onkin molemmissa editeissä, ei kumpikaan versio tee toista katselukelvottomaksi. Beauty ja Beast ovat luonnollinen toisiaan täydentävä parivaljakko. Tourin iltaelämästä sekä vissiin kokoajan päällä olevasta Gerver –showsta koostettu Retard-edittiä ilmankin oilisi voitu elää, mutta sekin täydentää omalta osaltaa kokonaisuutta. Kaiken kukkuraksi dvd kansien välistä löytyy vielä pieni vihko reissufotoja. Kingiä.


92

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/09

Seasons 4

Vaikka Trevor Prescott (1977-2006) ei ollutkaan syntyjään San Franciscolainen, tuli tämä skater/filmer/skatefilmmaker tunnetuksi elinaikanaan nimenomaan 2000 –luvun frisco-skedemeininkien taltioijana. Tunnetuimpia miehen töitä on mm. Supernaut – Urban Canvas, FTC3, Satorin –leffa sekä hänen oma, Bay-Arean skeittiskeneen keskittynyt, hiukan videomagazine tyyppinen Seasons –leffasarja.Prescott teki Seasons –leffoja kolme kappaletta ja tämä neljäs onkin hänen ystävien tekemä tribuutti Trevorin elämälle ja työlle.

Seasons 4 pitää sisällään 35 minuutin verran montage-partteja ja lyhyitä yhden tai kahden miehen partteja. Kovimpien kundien palleille, satapäisen esiintyjäkaartin joukosta, seuloutuu muutamilla ylikovilla jutuillaan Julian Quevedo (last seen in Man Down?), Adrian Williams ja Robin Baker. Ainoa kokonaisen partin mitoissa oleva pätkä on Silas Baxter-Nealilla. Vikana parttina nähdään Trevor Prescottin viimeiseksi jääneet matskut linssin etupuolella.

Leffan toteutus on hyvin samanlaista meininkiä kuin Prescottin leffoissa, ja voisi hyvinkin luulla että tämäkin leffa on vielä Trevorin tekemä. Lopputeksteistä paljastuu kuitenkin että editoija on ollut ihan joku muu. Seasons 4 on mielestäni varsin onnistunut tribuutti edesmenneelle skeittivideo auteurille. Leffa ei ole yli dramaattinen tai mitenkään nyyhkyarvoilla jalansijaansa hakeva muistelo vaan ehkä enemmänkin osoitus siitä mikä on ollut Trevorin kontribuutio skeittielokuville. Vähän niinkun ”This is what Trevor would liked us to do”.

Leffa itsessään on kuitenkin valitettavan keskinkertainen. 2000 –luvun alun Friscomatskua erimuodoissa tarjoavat ekstrat onkin sitten jopa kovempaa kamaa kuin itse leffa. Kolmen vartin bonarit pitävät sisällään kokonaisen The Flavor -leffan, Prescottin kaupunki fiilistelyjä, raakamatskuja sekä reilun 20 minuutin kokoelman Trevorin kovimpia kuvauksia. Jos Trevor Prescottin leffat ovat aikaisemmin sopineet skeittileffamakuusi on Seasons # 4 ekstroineen sulle ehdotonta katsottavaa.

pelkkä leffa: 7
leffa + ekstrat + tämän dvd:n luoma kuva, miehestä kaiken tämän takana: 10


teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/09

Harmony – Wölfstadt

Harmony on yks monista Iso-Britannian keskipienistä skeittifirmoista. Firma on pukannut hiljattain ulos uudehkon promon, mutta koska sitä ei nyt ollut mistään saatavilla, on tarkastelun alla vuoden 2007 kokopitkä, Wölfstadt.

Leffa on toteutukseltaan yllättävän epälaadukasta kamaa, ottaen huomioon että kuvaajan ja editoijan pallilla on istunut Adam Mondon. Miehen aikaisemmista teoksista voisi mainita varsin klassisesta maineesta nauttivan, Dan Mageen kanssa työstetyn, Blueprintin Waiting for the Worldin.

Skeittauksen saralla leffa onnistuu paremmin. Hutejakin löytyy, mutta varsin hyvät partit leffasta löytyy Joe Gavinilta, Ruotsin NikeSb-puuhamieheltä Daniel Todorovickiltä sekä Jamie Bollandilta. Vika partti on mennyt Eddie Belvederelle, jolla kyllä muutamia varsin kovia juttuja, mutta ei silti mielestäni viimeisen partin arvoinen pätkä.

Extroista löytyy ihan ookoo kamaa, mm. Daniel Malmössa ja koko tiimi Sardiniassa –pätkät. Loppujenlopuksi Wölfstadt seisoo kumminkin erittäin vakaasti ihan-hyvä –sektorilla, ja tässä tapauksessa lasken sen negatiiviseksi asiaksi. Leffassa ois ollu potentiaalia parempaankin, mutta siihen ei vaan oo kyetty. Tällaisena leffa hukkuu keskihyvien skeittileffojen suuripäiseen laumaan.

4

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 1/09

Natural Koncept - IBC/DF

Jotta Natural Konceptin luonne saataisiin teille lukijoille saman tien selväksi, lyön pöytään seuraavan vertauskuvan: Sekedeys on kerrostalo ja siinä asuvat asukkaat on eri tiimejä. Siloposki asukkaiden lisäksi talossa asuu joukko häiriköitä kuten mm meluisia, läpiyön kestäviä pippaloita pitävä Baker. Pahennusta aiheuttaa myös silloin tällöin rappukäytävään sammuva kaljamahainen Antihero. Samanlaista käytöstä esiintyy yhtä usein myös Creaturen puolesta. Natural Koncept puolestaan ei asu edes koko talossa, vaan on se kusen hajuinen koditon joka yrittää iltahämärällä sniikata rappukäytävän pimeään nurkkaan nukkumaan.

NK on siis varmasti yksi raffeimpia skeittirmoja mitä maa päällään kantaa. Hawajilta lähtöisin oleva, sittemmin vahvasti manneramerikkalaistunut lafka on julkaissut pitkän olemassaolonsa aikana kaksi leffaa. Ensimmäisellä 2004 vuonna julkaistulla Illegimate Bastard Childilla on jopa Suomessa asti vankka kulttimaine (katsasta vaikka Eniksen haastis HangUp #1). Uudempi 2007 vuoden lopulla julkaistu leffa taas kantaa nimeä Dysfunctional Family.

Skeittauksen lisäkäksi molemmista leffoista löytyy lähes kolmas osa pituuden verran firman graafikko/säätäjä/osaomistaja KatchOnen graffitteja. KatcOnen hahmoihin ja maisemiin painottuva tunkkaisen trippaileva wraittaus tyyli on niin omaperäinen ja selkeästi edukseen erottuva että hitaasti rullaavia wholecareja kattelee enemmän kuin mielellään. Meikästä ainaki valovuosia kovempaa ku vaikkapa ylihype Neck Facen kamat.

Skeittaus on myös molemmissa leffoissa ihan omaa luokkaansa. Katsojan silmässä on sitten se että onko se positiivinen vai negatiivinen juttu, mutta mainittakoon että seasta löytyy niin flippi benihanoja, kontrolloimattomia tripla voltteja sillalta, aivan sairaita teildroppeja, automaatti aseilla ammuskelua, sammakko indy traktorin yli, yli 15 stepin hänkkiä, inward heeli SantaMonican triploista, takapihan puuleja ja Burnsideä.

Kuvaus leffoissa on epätarkkaa ja huonoa, editointi on suoritettu todennäköisesti hyvinkin päihtyneenä ja musiikit nyt on mitä on. Kyseessä siis kaikin puolin keskiverto skeittileffaa viihdyttävämpää videomateriaalia.
Käykääs yytsimässä: www.naturalkoncept.com

666

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 2/08

Tervetuloa

Blogi jota luet, on koti kirjoittamilleni skedeleffa arvioille, tai kuten sanakirja suomentaa osuvammin, katsauksille.

Tulen lisäämään tänne suurimman osan Hang Up skeittilehden Reviews -palstalle kirjoittamistani teksteistä.

Niiden lisäksi pyrin lisäämään ennaltamääräämättömään tahtiin tänne uutta ja uniikkia tavaraa, jotka tulee ainakin jossainmäärin painottumaan muihin kuin uusimpiin leffoihin.

Periaatteena aion pitää sen että yhdestäkään leffasta en aio kirjottaa yhtään mitään, jos käsillä ei ole jonkin formaatin alkuperäistä julkaisua. Poikkeuksen tässä tekee ainoastaan netissä julkaistut promot.

Etusivulta löytyy tuoreimmat arviot. Oikealla olevasta Arkisto -luettelosta aakkosjärjestyksessä kaikki.

Yleisluonteiset kommentit ja palautteet ovat tervetulleita ja niille sopiva paikka on tämän tekstin kommentointi loossi.

Jos olet hankkiutumassa eroon alkuperäisistä skeittileffoistasi (sekä dvd:t että vhs:ät), ota yhteyttä. Saatan olla kiinostunut.

Traffic – Moving in Traffic

Trafficin uuden lyhytelokuvan ensi-ilta pidettiin firman nettisivuilla. Dvd muodossa kyseistä leffaa on todennäköisesti jaossa lautojen mukana, tai ihan muuten vaan Trafficin tuotteita myyvissä liikkeissä. Suomessa kyseisiä liikkeitä ei ole, mikä on harmi. Mielellään tätä kymmenminuuttista tehopakkausta katselisi töllöstä, kun sieltä nettisivun pikkuruudusta. Mukava yllätyshän se olisi jos tätä vielä Suomeenkin joskus kantautuisi.

Leffassa on kokonaiset partit ainoastaan Bobby Puleolla ja Jack Sabbackilla. Avaava Puleon partti on ihan ookoo kamaa. Muutosta ei juuri ole tapahtunut, ainakaan positiiviseen suuntaan, kun vertaa neljän vuoden takaiseen Statric 2 parttiin. Tarjolla on kuitenkin tälläkin kertaa erittäin lainivoittoista street-skeittausta, mikä ei tietenkään ole väärin. Vähän sitä kellarinovi meininkiä ois voinu jo rajottaa, mutta jos se nyt on se Puleon juttu niin olkoon.

Sabbackin (ensimmäinen kokopitkä?)partti onkin sitten vikaatrikkiä ja biisiä vailla täysosuma. Puleoon verrattuna on Sabbackin partti pykälän verran autotiellä potkuttelusta teknisempään suuntaan ja se on ainakin minun mieleen. Partti on todellista street skeittausta, mutta mukana silti tosi pahoja ja teknisiä temppuja.

Edellä mainittujen parttien välissä on lyhyt tiimi-montage jossa muutamat temput kaikilta muilta tiimiläisiltä. Henry Panza, Dan Plunkett ja Pat Stiener kovina. Haluais nähä lisää.

Valitettavasti seuraavaa kokopitkää saa todennäköisesti odottaa taas aika kauan. Käykäähän kattelee tämä todellinen watchitbeforeskate -leffa joko www.trafficskateboards.comista tai youtubesta.

8

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 3/08

Leffaa saa nykyään tilattua dvd muodossa ulkomailta, erittäin huokeaan hintaan.

The Man Who Souled the World

Kyseessä on World Industriesin perustajan Steve Roccon ympärille kietoutuva dokumentti. Heille jotka eivät tiedä, selvennettäköön että toisin kuin nykyään, oli World Industries se kaikkein kovin firma yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella. Roccon tyyli tehdä skeittibisnestä ryöväsi markkinat aiempien ei-skeittari omisteisten markkina johtajien käsistä, ja tasoitti tietä muille skeittari-omisteisille firmoille.

Haastatteltaviksi on Roccon itsensä lisäksi saatu asianomaisia Mike Vallelysta Rudy Johnssoniin ja Larry Flyntistä Randy Colviniin. Tarinat vaihtelevat katkeran kuuloisista tilityksistä mahtaviin tarinoihin, joista selviää mitä mielenkiintoisempia juttuja skedefirman pyörittämisestä ja pro skeittarin elämästä 90 –luvulla. Ohessa käy myös ilmi monia muitakin juttuja, kuten vaikkapa se minne katosi Simon Woodstock ja mistä Blind sai nimensä. Big Brother –lehden vaiheita käydään myös läpi ja dvd-extroista löytyy vielä lyhyt pätkä pelkästään siihen liittyvää spekua.
Edellämainitun lisäksi dvd ekstroista merkittävimmät on valikoitu galleria aikakauden dekki –grafiikoista sekä parisenkymmentä minuuttia editoimatonta skedematskua Socrates Lealin arkistoista.

Rakenteellisesti dokumentti on hiukan hajanainen. Asiasta toiseen pompitaan välillä aika nopeastikkin ja selkeästi paremman ja selkeämmän lopetuksenkin tämä olisi ansainnut. Viihdyttävyystasoon verrattuna nuo on kuitenkin vain kosmeettisia puutteita.

Worldin ja Girlin/Chocon ysäri leffoista tykkääville tämä dokkari on aivan ehdotonta kamaa. Ja vaikka ei kyseinen skeittauksen aikakausi olisi ennestään tuttu, niin kannattaa tämä silti katsoa. The Man Who Souled the World tarjoaa kuitenkin sen kaliiberin katsauksen skeitti industryn sisuksiin, että tokkopa tällaista on nähtävissä missään muualla. Mielestäni tämä leffa tulisi pakkosyöttää jokaiselle skeittarille, taannoisen Dogtown dokkarin tapaan.

9

teksti on julkaistu Hang Up -lehden numerossa 3/08

Krooked – Naughty

Krookedin parin kesän takainen Chronicles ei ollut ainakaan minulle ihan sitä minkätasoista ja näköistä leffaa olin Krookedilta odottanut. Chronicles oli jotenkin liian kliini ja kaikki friikkailut tuntu jotenki päälle liimatuilta.
Krookedilta on ilmestynyt tuon virallisen esikoisleffan jälkeen pari vähän vähemmälle huomiolle jäänyttä pätkää. Ensimmäinen, Gnar Gnar, oli kokonaan 90 -luvun alkupuolen analogisilla hi8 kameroilla kuvattu leffa, joka julkaistiin ymmärtääkseni suht pienilukuisena vhs-painoksena. Sitä ei Suomeen asti ikinä tullut mikä oli harmi. Kyseessä oli kuitenkin vähintäänkin mielenkiintoisempi tapaus kuin Chronicles. Nyt Suomessa on kuitenkin saatavilla hiukana Gnar Gnarin henkinen Naughty.

Kyseinen leffa on kuvattu kokonaan digipokkareiden videomodella ja kännykkäkameroilla. Kuvanlaatu vaihtelee ihan hyvästä välttävään, mutta kaiken kaikkiaan jälki on kuitenkin paremman näköistä, miltä se paperilta luettuna voisi kuulostaa. Skeittauksen puolesta korkeimmalle pallille nostaisin nämä uudemmat Krookedin amatöörit, kuten David Clark, Luke Croker ja mitä näitä muita nyt oli. Uusilta sälleiltä löytyy varmaan ne kaikkein panostetuimmat jutut tästä leffasta. Skeittaus on yleisesti tosi semmosta sessari henkistä ja tosi ’arkista’. Hyvänä esimerkkinä esim. Gonzin ja Blenderin yhteis sessari jossain tosi ei mieluisen näköisessä parkissa. Tulee sellanen fiilis että on vaan menty skeittaamaan ja sit joku on päättäny vähän kuvailla digiräpsynsä kanssa. Tuo meninki on minusta hyvä! Suuremmat skede kiksit tästä saa kun monesta muusta leffasta. Heleposti ainakin mielekkäämpi leffa kun se Krookedin ’virallinen’.

7

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 3/08

MFN Productions – Good Hearts aka SÄÄMÄSTEN LEFFA

Säämäsen veljekset on varsin persoonallinen Kuusamosta Ouluun vakiutunut parivaljakko jotka omalla olemassaolollaan ovat varmasti rikastuttaneen Oulun ja koko pohjois-suomen skeittiskeneä kerran jos toisenkin. Tällä kertaa pojat ovat kantaneet kortensa Oulun skeittivideo kekoon koostamalla viimeisen (vähintään)kuuden vuoden ajalta kuvatuista matskuista yhden videon. Massiivisessa, lähes tunnin mittaisessa videossa esiintyy mahdollisesti jokainen koskaan laudanpäälle astunut oululainen, ja hyvin moni Oulussa vieraillut ulkopaikkakuntalainenkin (jopa tietämättään).

Skeittimatsku on lähes kokonaan parkeissa kuvattua mikä hiukan rokottaa fiilistä ja tekee leffasta hiukan yksitoikkoisen. Kuvaus on melko huonoa, mutta surureunaisen kalansilmälinssin kera se vie mielen vahvasti 90-luvun puolivälin leffoihin ja kääntyykin siitä syystä ainakin minun mielessä positiiviseksi asiaksi. Leffa on muutenkin tosi kaukana 2009 vuoden keskiverto skeittileffasta, mutta lasken tämänkin enemmänkin positiiviseksi seikaksi. Millon viimeksi ootte mm nähneet leffassa slämipätkän? Ette ihan hetkeen voin vannoa. Tämän leffan slämipätkällä on muutenkin pituutta sen verran paljon että partti saattaa jopa hipoa jonkin sortin ennätystä.

Random katsojalle, jollaiseksi itsenikin luen, leffa on kokonaisuudessaan melko raskas paketti ja suoraan sanoen siitä voi olla hiukan vaikea jopa pitää. Kuitenkin siitä paistaa läpi se kuinka suurella sydämellä se on tehty. Leffan virallinen nimi on siis varsin osuva.

Arvot skeittaukseen ja elämään on Säämäsillä kohdillaan, mutta leffaa katsovalle se ei ihan vielä yksistään kuitenkaan riitä. Hyvä skeittileffa on tehty kourallisesta asioita, joista kovinkaan montaa ei tästä leffasta löydy. Vaikka kriittinen teksti sekä numerollinen arvosana kertoo osittain muuta, kannattaa tähän teokseen yrittää tutustua jos mahdollisuuden saa. Huhujen mukaan liikkeellä olisi dvd:n lisäksi myös VHS-versio, erityisesti keräilijöitä silmälläpitäen. Arvostan.

45

teksti on julkaistu Hang Up -lehden numerossa 2/09

Stereo Films - Classic Boxset

Tämänkertaisesta klassikko leffa dvd:lle –arviosta vastaa nykyisen Stereo Sound Agencyn ensi- yrittämän, eli Stereo Skateboardsin kahdesta leffasta koostettu boxi.
Komean näköinen loota pitää sisällään vuonna 1994 julkaistun Visual Soundin sekä 1996 vuoden Tincan Folkloren.

Leffat on päätetty julkaista varsin sopivaan saumaan, koska skeittaus molemmissa leffoissa on mielestäni hyvinkin yhtenevää nykyhetkellä valloillaan olevaan skeittitrendiin. Skeittaus leffoissa on Mike Frazierin verttipätkiä lukuun ottamatta täyttä lainivoittoista katuskeittausta. Temput tehdään tyylikkäästi ja hyvin. Sponttaanis-tyyppisten katukruisaus-ranien lomaan on leikattu muutamia yksittäisiä siistejä kurbi temppuja sekä kaitafilmi shotteja. Skeittarit näyttää vaatetukseltaankin näissä leffoissa hämmästyttävän paljon nykyskeittarilta.

Molemmat leffat on skeittileffa historian artsyimmasta päästä. Kaitafilmiä on palanut tuntitolkulla ja välipätkiä on kuvattu oikeasti happo päissään. Kokonaisuudet on silti molemmissa elokuvissa vallan mahtavia, Visual Soundin ollessa hiukan helpompi pala purtavaksi. Tincan Folkloressa artsy-osasto on vielä tuhdimpaa ja leffa on skeittaukseltaankin, paria parttia lukuun ottamatta, Visual Soundia heikompi.

Extramateriaalina julkaisussa on molempien leffojen täysimittaiset kommenttiraidat Chris Pastraksen ja Jason Leen toimesta. Kommenttiraidat on molemmat varsin mielenkiintoisia ja informatiivisiä. Muun muassa firman elinkaarta, leffan tekoa taiteen ja skeittauksen näkökulmista, sekä musiikkien alkuperiä käsitellään kommenttiraidoilla erittäin laajasti. Nämä kommenttiraidat ovat ehdottomasti skedeleffojen vastaavien ehdotonta huippua. Voin vaan kuvitella mitä kiksejä noista ’behind the scenes’ –tarinoista jotkut näiden leffojen pitkäaikaisemmat ’fanit’ saa revittyä.

Uudelleen julkaisu on mielestäni hoidettu ylipäätään erittäin kiitettävästi. Visual Sound pomppasi tämän myötä omalle henkiselle skedeleffa top5 listalle ja voin vakuuttaa että siihen viisikkoon on tunkua. Siinä Mike Daherin, Carl Shipmanin, Matt Rodriguezin ja Ethan Fowlerin lisäksi vallan väkevä syy hankkia tämä boksi omaan hyllyyn.

10

teksti on julkaistu Hang Up -lehden numerossa 2/09

Toebock – Don’t Act Famous

Toebock on mm. Tiltmode – yhteyksistä tutun Adam Crewn juttu. Ennen viimevuoden puolella ilmestynyttä Don’t Act Famous’ia on Toebockin nimissä ilmestynyt ainakin yksi leffa ja mahdollisesti jopa jotain muutakin. Käy katsomassa www.toebock.com ja sivistä itseäsi.

Don’t Act Famous pitää sisällään useita Ameriikan luoteisnurkan kaupunkipartteja, näistä esimerkkinä vaikkapa Seattle, San Jose ja Portland. Henkilöparttien kärkipäätä pitää mielestäni tähänastisista nähdyistä paras Silas Baxter-Nealin partti, joka oli tovi sitten nähtävissä myös Deluxen saitilla. Erityismaininnan arvoisia kohtia leffassa on myös Julian ”skeittauksen parhaat ss fs crooksit” Quevedon partti sekä Seattle montagen lomassa nähtävä Manik Skateboardsin lyhyehkö osuus. San Jose partin Enjoi aloitus sekä Gangsta Ray on myös aivan mahtavaa kampetta. Yksittäisistä ns. päräyttävistä tempuista taas voisi mainita Seattlen kivihänkkään (onko se oikeesti kiveä?) tehty hardflip fs reilslide. Edellämainitun kovuudesta voi tietysti olla montaa mieltä mutta Denveriläisen John Brownleen mahtavan partin enderinä olevasta hardflip wallridestä ei voi olla pitämättä.

Skeittaus on koko leffan ajan varsin hyvää ja lähes jatkuvasti jollain tapaa mielenkiintoista ja/tai persoonallista. Notkahduksiakin edellä mainittuun on. Viimeinen partti on nimittäin pelkkää heittäytymistä ja jotenkin tuntuu että vikapartin aikana leffa olisi vaihtunut toiseksi.

Leffan kuvaus ja editointi osasto on erittäin hyvää, muutamia kahden kuvakulman editointeja lukuun ottamatta jotka mun mielestä toimii ylipäätään tosi harvoin. Leffa fiilistelee countryside – filmi mausteilla ja artsyn suuntaisilla grafiikoilla, mutta silti pysyy hyvän maun puolella. Mihinkään viimeaikojen ylilyönnin puolelle meneviin Habitat tyyppisiin juttuihin ei onneksi olla sorruttu. Musiikki puoli tarjoaa muutamat hyvät biisit mutta muuten mennään aika tylsällä tavalla niin viimevuosien skeittileffamusamuottiin upoten että ei tältä saralta voi kauheena lisä pointseja jakaa.

Suomestahan tätä leffaa ei saa, mutta hätiin astuu Urban Rollers niminen puoli ammattimainen eBay kauppias jonka listoilta löytyy jos toinenkin hankinnanarvoinen vaikeasti käsiin saatava skeitti-dvd.Ei muuta kun eBay tunnukset kuntoon ja PayPal vinkumaan.

7

teksti julkaistu Hang Up -lehden numerossa 2/09